Olimme eilen vanhempieni, veljeni, Kuutin sekä vantaalaisvahvistuksien Tessan ja Kainin kanssa uimassa Kuusijärvellä. Helle helli lomalaisia ja hoitovapaalaisia. Veden lämpötila oli 21 astetta, hiekka lämmitti jalkoja ja yläselkää alkoi nopeasti kuumottaa niin, että osa ajasta täytyi rentoutua varjossa ja kahlailla poncho harteilla.
Taaperot viihtyivät yllätyksekseni todella hyvin. He jaksoivat touhuta kahluusyvyisessä vedessä vaikka kuinka pitkään. Välillä syötiin, juotiin ja lämmiteltiin, mutta vesiraja kutsui sitkeästi takaisin puuhailemaan.
Oli oikeastaan todella rentouttava rantareissu. Kuutille riitti seuraa ja valvovia silmäpareja. Alan kallistua enenevässä määrin siihen suuntaan että parhaita matkoja ovat lapsen ensimmäisen parin, kolmen ikävuoden aikana sellaiset, joilla on mukana enemmänkin väkeä kuin yksi tai kaksi vanhempaa. Näin vanhemmat saattavat ehtiä hetken myös rentoutua jatkuvan valvomisen ja lapsen, irtaimiston tai eläimistön pelastuspuuhien sijaan.
Eli kiitoksia vain seurasta ja rantavahtina toimimisesta kaikille tasapuolisesti. Kuvassa eno ottaa tehtävänsä vakavasti.
Ja kyllähän uimahallilla vietetyt tunnitkin helpottavat hieman huolta rannalla oleiltaessa: Kuutti pyllähti veteen muutaman kerran, mutta lähti uimaan sukelluksissa kuin vanha tekijä, säikäyttäen erään lapsiaan valvomassa olleen naisen perin pohjin.
Kyseinen nainen sanoikin ajatelleensa että vauva-parka hukkuu, mutta tajunnut sitten tämän lähteneen uimaan. Pelästyneestä ilmeestä ja rinnalle nostetusta kädestä päätellen hänellä oli jäänyt muutama sydämenlyönti välistä. Pitänee sivullisten säikäyttelyn vähentämiseksi kiinnittää lapseen sukeltaessa pinnalle jäävä huomioviirikolmio, jossa lukee ”vauvauimari”. Hihih.
Vakavasti puhuen mielestäni on yksinomaan hyvä, että yleisillä uimarannoilla valvotaan vedessä leikkiviä lapsia puolin ja toisin eikä tuijoteta vain omaa lasta. Uimataitoinenkin lapsi saattaa joutua vaaratilanteeseen, uimataidottomasta puhumattakaan eikä varsinkaan yksin lapsen kanssa rannalla puuhaavan vanhemman huomio ole kuitenkaan joka ikinen sekunti kiinnittyneenä lapseen.
Nyt hiekkaa on ihan joka paikassa: eteisen lattialla, kenkäkaapin pohjalla ja kylpyhuoneen lattiakaivon ympärillä, mutta se kuuluu asiaan. En tosin tajua, miten kenkien kopistelusta, uima-asujen huuhtelemisesta sekä viltin ja pyyhkeiden puistelusta huolimatta hiekkaa oli edelleen ollut jossain piilossa tuollaisia määriä.
Valkonahka on saanut aavistuksen päivetyksestä – sen enempää en perinteisesti rusketukaan vaikka kuinka ulkoilisin. Hauskuudestaan huolimatta rantapuuhat veivät veronsa; Kuutti nukahti kotimatkalla autoon noin minuutissa.
Lisää rantapäiviä meille kiitos!
PS. Nuo Kuutin uimapöksyt ovat muuten siinä mielessä näppärät että yleisen vyötärökiristyksen lisäksi niissä on mahdollisuus säätää myös jalka-aukkojen kireyttä. Suhteellisen ohutreitisellä taaperolla tämä ominaisuus on sangen tarpeellinen.
Ilon ja ihmettelyn kautta. Näin taisin eilen kirjoittaa. Ja ainakin Rautatieasemalle noussut Ihmepuutarha oli niin ihmeellinen että suu oli auki ja osoittava sormi sohi vinhasti kasvista toiseen. Ihmetyksen lomassa huomattiin myös tuttuja: 
Ei aina mene pukeutumisasiat ihan yksiin; Viimeksi kun tapasimme, Kainilla oli haalari päällä ja Kuutti keikisteli ohuessa bodyssa. Nyt toisella pojista oli t-paita ja shortsit ja toinen oli edelleen pitkissä housuissa ja farkkupusakassa, joka tosin hylättiin laukun pohjalle jossain vaiheessa päivää ja liityttiin t-paitaporukkaan.
Pikaisten aamukahvien jälkeen pääsimme sisään museoon. Ohjelmassa oli uusintakierros Amos Andersonin taidemuseon Metsäretki-näyttelystä. Kävimme Kuutin kanssa metsäretkeilemässä jo aiemmin, mutta lähdimme hyvän seuran kunniaksi uudestaan. (Edellisellä kerrallakin seura oli hyvää!).
Minusta oli käsittämätöntä että vaikutti siltä kuin Kuutti olisi yhden käynnin perusteella muistanut vielä kuuden viikon jälkeenkin joitain asioita näyttelytilasta. Hän nimittäin suuntasi yhdessä näyttelyhuoneista suoraan kurkistelemaan lattianrajassa olevia hiiriä.
Ei miten näitä tyyppejä on kaksi, kun yhteen olin vasta ehtinyt tottua?
Hmm ovi, minnehän tästä pääsee?
Avatkaa heti, vaadimme ja poljemme jalkaa.
Oli mukavaa puida vähän ”äitijuttuja”, mutta erityisen hedelmällistä oli blogosfääriin liittyvien aggressioiden purkaminen. Kyllä jotkut asiat, toimintatavat ja persoonat osaavatkin olla vedenjakajia. Eikä näitä asioita ehkä ymmärrä samalla tavalla, ellei itse pidä blogia, saa välillä pähkähulluja kommentteja, tempaudu keskusteluihin mukaan ja seuraa muiden blogien juttuja.
Lindexin ja Camilla Lundstenin suunnitteleman Littlephantin yhteinen taival jatkuu.
Perheemme nuorimmalla jäsenellä on ikää 14 kuukautta ja onkin hyvä käydä taas hieman läpi sitä, mitä tyyppi nykyään osaa ja mistä hän pitää.
– Avata ovet, joihin ylettyy. Sytytellä ja sammutella valoja. Käynnistää ja avata iPadin ja puhelimemme.
Täytyy sanoa, että lapsen kasvaessa koko ajan enemmän näkee, millainen persoona lapsemme oikeasti on. Millaiset sosiaaliset taidot hänellä on, kuinka aktiivinen hän on päivän mittaan, kuinka säännölliset rytmit hän tarvitsee, kuinka kauan hän jaksaa keskittyä…
Ylihuomenna eli torstaina 30.5 Helsinkiin aukeaa uusi sisustusliike:
Tänään tuntuu taas paljon paremmalta.
Ilmoittautumiset syksyn opintojaksoille on hoidettu.
Keskustelin puhelimessa todella mukavalta ja eri elämäntilanteita ymmärtävältä kuulostavan, (pojan tulevan) päiväkodin johtajan kanssa. Rauhoittavan puhelun aikana syksyn päiväkotistressikin laantui taka-alalle.
Tuntuu taas siltä että palikat putoavat omiin laatikon kannessa oleviin reikiinsä ilman kitinää ja kiukkupuuskia. Lapsi jaksaa puuhata hetkittäin omia hommiaan eikä jokainen ristiriitatilanne pääty lohduttomaan itkuun ja huutoon. Kyllä lapsen vireystila vaikuttaa paljon vanhemman mielialaan – ainakin minun tapauksessani.
Mielestäni ”hauskojen” tekstipipojen ja t-paitojen valmistamisen voisi kieltää. Oikeasti, mitä hienoa on mustassa kortsupipossa, jossa lukee ”Vatipää” tai jotain muuta yhtä nerokasta. Kärkkäästä mielipiteestäni huolimatta huomasin ajattelevani, että tähän kuvaan vain sopisi teksti Isäntä”. Voi nolouden määrää.
Kuvista vielä sen verran, että alkoi huvittaa leikkihedelmäkuvaa katsoessani; Sen perusteella näyttää pahasti siltä ettei meillä syödä mitään muuta kuin kirsikkatomaatteja.
Mökkitontti on lapsen valvomisen kannalta melko haastava. Kiviä, kallioita, juuria, isompia kiviä, korkealla oleva laituri ja jyrkkä polku alhaalla odottavaan mereen.
Onneksi valvontahommiin on osallistunut useampia silmäpareja. Myös auttavia käsiä tukemaan pientä kiipeily- ja kävelyharjoittelijaa löytyy paljon.
Kävimme jopa kahlailemassa vähän. Vesi oli vielä niin viileää,
Illalla ajelemme kotiin ja heti huomenaamulla lähden ”partiolasteni” saattajaksi partiotaitokisoihin. Kovin paljon en siis tänä viikonloppuna ehdi koneen ääressä istuskella.
Nauttikaahan lauantaista ja muistakaa käydä kaupassa, jos jääkaapissanne on vain valo!
