Yllättävä yhdennäköisyys

Rakas aviomieheni kertoo välillä ihan poskettomia juttuja.
Mökiltä kotiin ajellessamme totesimme tosin hänen huumorintajunsa olevan mainio toisinaan vain rajatumman kohdeyleisön toimesta. Suuren yleisön lavakoomikkoa tuosta (näsä)viisaasta ja kuivalla älykköhuumorilla varustetusta kaverista tuskin saataisiinkaan.

Ja usein ne hauskimmat aivoitukset eivät ole loppuun asti kristallisoituneita huumoritimantteja vaan rehellistä sekoilua tai huonomuistisuudesta ja lagaamisesta johtuvia kömmähdyksiä; Viime viikolla mies esimerkiksi kysyi minulta keskustelunavauksena, oliko lapsi nukahtanut yöunilleen nopeasti ja helposti. Kiitin kiinnostuneisuudesta ja huomautin lapsen olleen kuluneen päivän sekä edellisen päivän appivanhempien kanssa mökillä ja olevan niillä teillään edelleen.

Toissapäivänä rannalla kysyin miehen mielipidettä uudesta bikinien alaosastani. Mies tuijotti alaosaa arvioivasti ja sanoi sitten nähneensä kuosin jossain ennenkin. Sitten tämän naama meni kurttuun ja hän totesi, että lienee parasta, jos hän ei kerrokaan, mistä kuosi on tuttu. Kinusin miestä kertomaan, mitä kuosista oikein tulee mieleen.

Mies kakisteli hetken ja totesi sitten kuosin muistuttavan häntä ensimmäisen maailmansodan aikaisten sotalaivojen maalauksista, joilla koetettiin vaikeuttaa laivan koon, tyypin, nopeuden, etäisyyden ja suunnan arvioimista. Mainio kuosi siis, jos se onnistuu häivyttämään takalistoani ja vatsaani hieman pienemmän näköiseksi. Toisaalta ymmärrän miehen epäröinnin; Ei joka rouva kestä sotalaivaan verratuksi tulemista!

P.S. Ko. rouva ko. bikineissä.

Laivojen kuvat täältä, täältä ja täältä.

 

Kotipolttoista, kiukkukohtauksia ja keuhkotauti

Aamulla herätessäni totesin, ettei vuosikymmenen allergiaoireissa tainnutkaan olla kysymys yksinomaan siitepölyallergiasta. Olin kyllä epäillyt asiaa jo litteroidessani haastatteluaineistoamme opinnäytetyöparini kanssa viltin sisään kääriytyneenä ja alati unitiloihin pyrkiviä silmäluomiani vastaan taistellessani. Miehen kanssa parisuhdeaikaa tämän tapaan viettäessämme eli pelatessamme jouduin aivastelemaan, yskimään ja niistämään niin että pelkäsin vierastyötuolimme virkaa toimittavan antiikkituolin hajoavan liitoksistaan.

Tukkoisen ja vuotavan nenän lisäksi myös keuhkot rohisivat ja ruumiinlämpö kipusi vaikuttavasti yli 39 asteen. Olenkin viettänyt suurimman osan päivästä tajunnan rajamailla huojuen, sängyssä, kolmen peiton alla hytisten. Olen niistänyt, kokeillut nenätippoja, allergia- ja kuumelääkkeitä, rasvannut rohtunutta nenää ja ylähuulta. Koettanut katsoa peittojen alla tv-sarjoja, mutta päätynyt nukahtamaan tuntikausiksi herätäkseni sekavana ja hikisenä peittovuoreni alta.

Olen ollut niin heikossa kunnossa, että sängystä noustessani meinasin pariin kertaan pökertyä. En tiedä, miten olisin selvinnyt tästä sairastelupäivästä ilman miestä, joka on vahtinut lasta, leiponut patonkeja ja lajitellut pyykkiä enimmäkseen valittamatta ei-niin-rentouttavasta sunnuntaistaan.

Kuutilla pukkaa ilmeisesti päälle kaksivuotisuhma, mikä ilmenee aiemmin kohtuullisen sovinnolla hoituneista rutiinihommista kiukuttelemisella. Potalle ei haluttaisi mennä, nukkumaanmenoista käydään tiukkoja huutotaisteluita ja kiipeilypuuhun sekä muihin kiellettyihin paikkoihin mennään täysin tahallisesti – välittömästi kiellon jälkeen.

Omaa tahtoa siis löytyy vaikka muille jakaa. Perushankalana tyyppinä sympatiseeraan lasta kun taas miestä selvästi ärsyttää, ettei kaksivuotias toimikaan kuin kutistettu aikuinen. Nyt flunssan sänkyyn kaatamana kiitin pienistä ankaruuseroistamme huolimatta onneani siitä, etten ole lapsen kanssa yksin. Normaaliarjesta selviäisin ehkä, vaikka taloudellisesti tekisi tiukkaa, mutta sairaana pinna ei olisi kyllä yhtään kestänyt lankuttamisia, karkaamisia tai muita uhman manifestaatioita.

Niistämisen ja torkahtelun lomassa takaraivossa jyskyttää vielä pienimuotoinen juhlapyhäahdistus. Kysymykseen ”Vappu tulee, oletko valmis?”, joudun vastaamaan ykskantaan että en. Kaikissa huoneissa roikkuvat pääsiäiskoristeet, hankkimattomat ilmapallot ja tänään hätäiseen huoneenlämpövalmistumisen varaan laskien tehty sima pitävät huolen siitä, ettei tässä huushollissa paljon vapulla retostella. Jos vaikka mies tekisi munkkeja sitten?

P.S. Ensiapupakkaukset on nyt (viimein) arvottu ja voittajiksi selviytyivät random.org:in suosiollisella avustuksella nimimerkit Xeve, Miopio, minttu, Tilia ja Outi. Voittajille on ilmoitettu asiasta myös sähköpostilla.

P.P.S. Muistattehan osallistua pöllötuotteiden arvontaan ja hyödyntää alekoodin Playtrayn verkkokauppaan!

 

Syyllisyyden taakka

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, vanhemmuudessa yksi suurimpia yllätyksiä on ollut se kokonaisvaltainen, kehon joka sopukassa kolkuttava syyllisyys, joka iskee aina kun en ole omasta (tai muiden) mielestäni tarpeeksi ehtivä, jaksava tai pystyvä vanhempi.

Kuluneina viikkoina krooninen riittämättömyydentunteeni on johtunut kasvatuksellisten ratkaisujen tai raha-asioiden sijaan ajasta; Viittä vaille täysipitkät työpäivät harjoittelupaikalla eivät ole mahdollistaneet samanlaista joustoa elämään pikkulapsiarjessa kuin opiskelu; Esseitä voi kirjoitella öisin, jos pysyy hereillä, mutta lapsen kanssa touhuamiset ja päiväkotiharjoittelu eivät oikein sovellu yötöiksi.

Harjoittelu, kevään muut kurssit ja opinnäytetöprosessi ovat haukanneet isoja aukkoja viikkoihimme ja iltapäivän sekä illan tunteina, joina lapsi on ollut hereillä, on tuntunut kurjalta lähteä mihinkään – olkoonkin että lapsi jäisi tuolloin viettämään aikaa isänsä kanssa.

Yksi iso tekijä sille, miksi olen käynyt treenaamassa viimeisenä kahtena viikkona erityisen vähän, onkin ollut opiskeluhommiin liittyvä kiire, mutten voi pistää treenejä tauolle kesäkuun alkuun asti. Kehoni on nimittäin selvästikin tullut riippuvaiseksi liikunnasta, mikä on sinällään hyvä asia.

Ilman paria, kolmea treenikertaa viikossa hartiani ovat enemmän jumissa, mikä johtaa herkästi päänsärkykohtauksiin. Lisäksi kehon yleistuntuma on tukkoisempi eikä olo ole ainakaan vähemmän väsynyt. Nälkä on sentään onneksi harvemmin.

Tällä viikolla täytyy kaiketi vain tunkea kotityöt ja kouluhommat entistäkin enemmän yön pikkutunneille ja kunnostautua liikunnan saralla muutoinkin kuin polkemalla harjoittelumatkat.

Syyllisyyden karvaista ja syyläistä naamaa voi iskeä pihvinuijalla huudellen samalla kulunutta mantraa hyvinvoivasta äidistä, joka edesauttaa lapsen hyvinvointia. Mutta silti, voi miksi tasapainon löytäminen onkaan niin vaikeaa?

 

Turmion kätilö

Kun muutimme mieheni kanssa saman katon alle, lihoin kahden ensimmäisen vuoden aikana lähemmäksi kymmenen kiloa, joista pudotin sittemmin suurimman osan ja keräsin niitä takaisin raskausaikana, (vaikka noudatinkin jälkimmäisenä ajanjaksona varsin valvottua ruokavaliota. Pahuksen raskaushormonit!).

Syytän vuosia sitten tapahtuneesta painonnoususta Helsingin julkisen liikenteen erinomaisten yhteyksien (vrt. pyörällä liikkuminen Keravalla) lisäksi sitä että arkiruoka oli yksinkertaisesti niin hyvää, että sitä tuli syötyä ihan syömisen ilosta. Nykyään tiedän, ettei ruoka lopu ja vaikka se loppuisikin, miehen laittama seuraava ateria on suurella todennäköisyydellä yhtä hyvää.

Arkiruokamme on yleensä perusterveellistä ja kasvisvoittoista, mutta toisinaan mies pistää pöydän koreaksi vähän tuhdimmilla eväillä. Yleensä silloin, kun syöjiä on enemmän ja vieraat pitävät osaltaan huolen tarjottavien tuhoamisesta.

Viikonloppuna mies pyöräytti itse sämpylät, jauheliha- ja kasvispihvit, mausteperunat sekä majoneesin. Hampurilaisiamme kootessamme vitsailin miehelle ja ystävilleni että ensi kerraksi mies tekee cheddarinkin itse. Tulisipa ainakin reilu tauko hampurilaisaterioiden väille!

Viimekertaisen hampurilaiskattauksen jälkeen oli kieltämättä (taas) sellainen olo, että mieheni syöksee minut vielä turmiooni. Enkä ollut ilmeisesti ainoa, sillä kummitäti J uhkasi syödä lapsen tulevilla syntymäpäivillä pelkkää mukanaan tuomia parsakaalia.

Toisaalta ruokaa ja miestäni rakastavana en edelleenkään osaa ihan vakavalla naamalla valittaa siitä, että puolisoni valmistaa maukasta ruokaa. Sillä se olisi jo hieman hölmöä, eikös. Jopa tänä läskivihan kulta-aikana, jona pikaruokapaikkakin myy karppihampurilaisia…

 

 

Frida Kahjo muovikengissä

Mitä saadaan kun yhdistetään Frida Kahlo ja Mymmeli, (siis se Pikku Myyn ja sisaruskatraan äiti, ei Poliisimestarin heila)… Ehkä jotain tiistaisen asukokonaisuuteni kaltaista. Voin kertoa että lapset olivat kilvan ihmettelemässä vaatteitani, jälleen kerran, kun putkahdin niissä päiväkodille.

Ajatus asuun lähti ensi kesän karkkikengistäni, joista on vilahdellut kuvia jo muun muassa blogin instagramissa. Sain nimittäin valita Crocsilta yhdet mieluisat kengät* ja siinä missä Anna valitsi ihanat retrolenkkarit ja Melina satsasi kunnon kenkiin ensi talveksi, seurasin sentimentaalisena tyyppinä kesätunteen puuskaani ja valitsin koko kuvaston kirkuvimman väriset heitulakengät.

Oma suhtautumiseni Crocsiin oli jopa vihamielinen silloin kun crocsit tarkoittivat… noh niitä puutarhakenkiä, jotka moni edelleen yhdistää sanaan crocsit. Olen jopa kuulunut joko Irc-galleria- tai Facebookryhmään, jonka ideana on ollut yksinkertaisesti julistaa crocsien olevan rumat ja niiden saavan jalkasi haisemaan. Hahaha, kypsää.

Meni vuosia ilman että ajattelin crocseista hyvää tai pahaa, mitä nyt käytin niitä esimerkkinä partioleirille sopimattomista kengistä, joissa voi nuljauttaa nilkkansa, katkaista solisluunsa tai saada jalkoihinsa haavoja terävistä oksista, koska ne eivät suojaa ja tue samoin kuin vaikkapa lenkkarit. Eipä sillä että edelleenkään suosittelisin perinteisiä crocseja tai omieni kaltaisia kenkiä partioleirijalkineiksi.

Voitte siis kuvitella että naureskelin tovin koko Crocs-asiaa, olkoon että olin kuullut useampia hyviä käyttökokemuksia lasten talvicrocseista. Hyvä aikomukseni olikin ottaa jotkin kengät testiin lapselle, mutta kuvastosta löytyi kuitenkin monia kivoja aikuisten malleja ja päädyin tilaamaan kerrankin jotain itselleni.

Pujotettuani kengät ensimmäisen kerran jalkaani minun täytyi lampsia saman tien olohuoneeseen esittelemään ihmekenkiäni miehelle. Ne olivat nimittäin sikäli suuresti mukavat. Eivät samalla tavalla kuin kumisaappaat, joissa jalalla on tilaa vaan ne ovat ennemminkin kuin pehmeä ja tukeva löhöilypatja jalalle. Olen kävellyt kengillä sisällä (!) muutaman päivän ja nyt uskaltauduin niissä hetkeksi ulos kuvaamista varten.

Kenkien käyttömukavuus paljastunee toden teolla vasta kesällä, kun jaloille tulee kuuma ja kaikki lämmön vaikutukset (hiertymineen ja turvotuksineen) iskevät jalkoihin asti. Näillä keleillä kengät ovat kuitenkin mukavien kenkien listallani hyvinä kakkosina. Jos lähellänne on Crocsin liike, suosittelenkin sovituskierrosta, se ei maksa mitään ja saatte kokeiltua, tuntuvatko kengät taivaallisilta vain litistyneissä lättäjaloissani vai ovatko ne teidänkin jaloissanne yhtä mukavat. Sillä kesäreissuilla ja pitkiä aikoja pihalla touhutessa mukavat kengät nousevat arvoon arvaamattomaan.

Saa nähdä, tuleeko tästä kaikkien aikojen korkokenkäkesä, sillä ensi kesän lupaavimmat kengät ovat antaneet myrskyvaroituksen; Josko erityisen mukavissa kengissä jaksaisi kartuttaa korkokenkäkilometrejä, iänikuisissa takaa lyttyyn astutuissa ballerinoissa  käyskentelyn sijaan?

Mitäs tykkäätte, hitti vai huti? Ja millaisia kenkiä pidätte tai haluaisitte pitää kesäisin – mikä tekee hyvän kesäkengän?

P.S. Jos koko asun näkeminen kiinnostaa, siitä löytyy kuvia muun muassa instagramista. Kuvat eivät olleet ”blogijulkaisulaatuisia”. 

*Postauksessa näkyvät kengät on saatu Corcsilta testattaviksi.

Päivän tipuasu ja imartelevuusdilemma

Nyt kierrätetään! Lintumekko on ollut nimittäin kerran ennenkin esillä blogin asupostauksissa. (Tosin vuonna 2012 ja silloin kun blogi piti vielä majaa Lilyssä. Kommentoikaa jos muistatte alkuperäisen asupostauksen vielä!) Nyt sentään kaikki asusteet koruista kenkiin ja neuleeseen ovat vaihtuneet.

Kyseinen mekko ei edelleenkään tuo parhaita puoliani esiin, sillä sen kavennus ei osu vartaloni kapeimpaan kohtaan ja se päättyy hassusti reiden leveimpään kohtaan, mutta pidän mekon kuosista ja väreistä niin paljon että haistatan sen väitetylle epäimartelevuudelle heinänkorret.

Onko teillä jotain suosikkivaatetta, josta tiedätte sen saavan teidät näyttämään peilitalon kuvastimesta karanneelta, mutta jota rakastatte silti varauksetta? Ja pitääkö vaatteet valita sillä perustella että niissä näyttäisi mahdollisimman hyvältä useimpien mielestä vai voiko vaatteita hankkia vain mukavuus-, tunne- tai huullaantumissyistä?

Nyt kysyn nimenomaan teidän mielipidettänne, sillä naistenlehtiä tai erilaisia verkkojulkaisuja selaamalla on kyllä käynyt selväksi että pukeutumisessa on tärkeintä osata muikistaa makkarat alusmekkolla, pukea päärynä piiloon, tuoda kuvioilla kurveja kakkosneloseen ja asustaa allit oikein.

Kännykkäkoruista olen kuullut, allikoruista en ja mielestäni pääministerin puukauppoja suurempi lautakasaskandaali piilee siinä, että vuonna 2014 naisia voidaan edelleen verrata mediassa huoletta puutavaraan. Oikeasti?

Meidän kehomme tulisi luokitella omenoiksi, päärynöiksi, tiimalaseiksi, erilaisiksi kirjaimiksi, puikuloiksi, pyörylöiksi ja ties miksi ruoka-aineiksi, symboleiksi ja kuvioiksi, jotta osaisimme pukeutua. syödä ja treenata oikein. Saavuttaaksemme mitä? Jonkin epämääräisen unelmavartalon, jossa raajojen pituus, kehon rasvapitoisuus, lihasten määrä ja sijainti sekä tissien muoto ja pyllyn koko olisivat oikeanlaiset.

Kun jokainen kuitenkin tietää että kehomme ovat erilaisia, eivätkä edes identtisten kaksosten kehot ole eletyn elämän myötä tismalleen samanlaisia, miksi meidän tulisi yhdenmukaistaa vartaloitamme kaikin mahdollisin keinoin kohti yhtä ideaalia. Sillä sitähän ajatus itsensä oikein pukemisesta pohjimmiltaan edustaa. Vai mitä mieltä olette? Kärpänen vai härkänen, yhteiskunnallinen ongelma vai yhden naisen ristiretki?

 

Blogikahvittelu ja pari ajatusta ulkonäöstä

Vietimme eilen Kuutin kanssa hieman erilaisen perjantaipäivän, sillä otin pojan mukaani opiskelupaikalleni, jossa hän leikki pikkuautoilla ja dinosauruksillaan opinnäytetyön aloitustapaamisen eli niin kutsutun opparistartin ajan. Lounassämpylöiden haukkaamisen jälkeen hipsin rattaineni asemalle ja lapsi otti junamatkaa hieman pidemmät päiväunet.

Katie oli kutsunut koolle blogikahvittelut Suomen vierailunsa kunniaksi ja linnoittauduimme Forumin yläkerran Picnicin leikkinurkkaukseen kymmenkunnan äidin voimin. Osalla oli lapsia mukana ja muutama oli päässyt paikalle yksinäänkin. Juttelimme niitä näitä useamman tunnin ja lopuksi teimme vielä Iksun ja Ellan kanssa tiedusteluiskun DramaBoxiin ja Granitiin ennen kuin hajaannuimme kukin omille teillemme. Oli mukavaa, ensi kuussa uudestaan – tosin pienemmällä kokoonpanolla.

Tarkoituksenani oli kirjoittaa vain kahvitteluista ja siitä, miten opiskeluelämä mahdollistaa perinteistä työelämää joustavammin tällaisten erikoispäivien viettämisen, kahvila- ja museokäynnit tai muut reissut joskus arkipäivinäkin. Siis sillä edellytyksellä että on valmis kirjoittamaan (luennoista, hanke- tai opinnäytyötapaamisista) vapaille päiville varattuja esseitään tai lukemaan tentteihinsä ilta- ja yöaikaan. Ehem, edustavien kahvittelukuvien läpikäyminen ja aamulla lähettämäni viesti saivat kuitenkin miettimään ulkonäköasioita.

Jokin tosiasia, yhteen lauseeseen kiteytettynä voi olla ajatteluprosessin vaiheesta riippuen perustavanlaatuinen, neutraali toteamus tai tulehtunut kipukohta, jonka ympärille mieli kiertyy pystymättä purkamaan asiaa niin, ettei ajatus enää kiertäisi sen ympärillä yhtenään. Joskus ala-asteen lopulla ja yläasteella sen ääneen sanominen tai kirjoittaminen, minkä toin tänään esille ohimennen ja huumorilla, olisi ollut tuskallista. Silloin halu olla hyväksytty, kaunis ja haluttava oli syystä tai toisesta melko korkealla prioriteettilistalla.

Kun ikää on tullut enemmän, voin ilman suuria tunteenpurkauksia todeta huomanneeni jo ala-asteella, ettei ulkonäköni ole tai tule koskaan olemaan ensisijainen myyntivalttini parisuhde- tai työmarkkinoilla. Ei vartalon pituuden, paksuuden tai muodon, kasvonpiirteiden tai ihon… noh, yhtään minkään suhteen. Asian tuominen esiin ei harmita samoin kuin ennen, mitä nyt kurjimpina päivinä saatan miettiä, kuinka paljon helpompaa olisi, jos olisin voittanut geenilotossa muutakin kuin paksun tukan.

Ulkonäöstä stressaaminen ei kannattaisi siksikään, että sillä olisi päinvastaiset vaikutukset kuin mitä voisin toivoa, huonontaahan stressi tunnetusti ihon kuntoa ja altistaa lihomiselle. Koetankin ajoittaisen alakulon iskiessä muistuttaa itseäni siitä että näillä mennään kun ei muutakaan voi ja ennen kaikkea vedota kypsään ikään ehtineeseen parisuhteeseeni, jota satunnaiset näppyräjähdykset tai painonvaihtelut eivät ole kaataneet.

En koeta sanoa, että pitkä parisuhde olisi syy ulkonäöstään huolehtimisen laiminlyömiselle, jos asia on itselle ylipäätään tärkeä, vaan ennemminkin osoitus siitä, että muut näkevät meistä jokaisen todennäköisesti hyvin eri tavalla kuin me itse. Ja kokemuksieni perusteella nimenomaan positiivisemmin.

Joskus kuitenkin mietin, miltä tuntuisi olla se kaunotar, jota pyydetään kaikkialla tanssimaan, joka kääntää päät ja on ollut ikäluokkansa ihailluin ja himotuin missä on ikinä asunutkin tai käynyt koulua. Tasapainon vuoksi totean miettiväni myös, miltä tuntuisi olla huippu-urheilija, lahjakas muusikko tai erityisen älykäs…

Kysymys kuuluukin:
Kuinka paljon ajatusta uhraatte ulkonäköönne liittyviin asioihin
ja kuinka paljon koette sen vaikuttavan elämäänne?

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Elämäntapamuutos?

Kuva: Club Feeniks

Nyt tuntuu hyvältä kirjoittaa liikuntatottumuksiensa muuttumisesta heittäen peliin retostellen sana elämäntapamuutos, sillä pakarat ovat sikäli jumissa, että tietää tehneensäkin jotain.

Olen nyt käynyt yli vuoden liikkumassa säännöllisesti, joka ikinen viikko yhdestä neljään kertaa viikossa, vähintään kolme varttia kerrallaan niin, että hengästyn ja hikoilen kunnolla.
Yhden liikuntakerran viikkoja taisi mahtua vuoteen kolme, joista kaksi johtui sairastelusta. Useamman edeltävän vuoden varsin satunnaiseen liikkumiseen verrattuna muutos on merkittävä ja olen viime viikkoina pohtinut, miksi olen jaksanut liikkua tässä elämäntilanteessa, vaikken ole muutamana kuluneena vuotena saanut lähdettyä liikkeelle.

Varsinkin silloin kun Kuutti oli pienempi, tarvitsevampi ja ehkä vähän rumasti sanottuna rasittavampi, liikkuminen oli kipeästi kaipaamaani omaa aikaa. Koin liikkumisen monella tapaa oikeutetummaksi tavaksi ottaa lapsivapaata kuin vaikkapa jäätelön syömisen television edessä. Ajattelin liikkumisen edistävän palautumisprosessia, auttavan jaksamaan univajeen ja epäsäännöllisten rytmien keskellä ja olevan hyväksyttävä syy olla muutamia tunteja viikossa poissa lapsen luota – myös mieheni ja lähipiirini silmissä.

Ja onhan avoimesti semi-hedonistiseksi tunnustautuvan mielessä alati punnittavana myös mukavuusnäkökohta: Jos edellisessä elämässäni vaihtoehdot olisivat olleet lukuhetki yksin peiton alla tai hikiliikunta, olisi vaihtoehto nykyään lapsen kanssa loskassa seisominen tai liikuntahetki hyvän musiikin tahdissa aikuisten seurassa.

Jaksaminen ja hyvinvointi nousivatkin esille jo aiemmin, mutta niillä on ollut suuri rooli kun olen joka ikisen liikuntakerran kohdalla tehnyt erikseen päätöksen siitä, lähdenkö vai enkö. Sopivasti rankkuusasteeltaan mitoitettu liikunta on enimmäkseen tuonut energiaa liikuntaa seuraavaan loppuiltaan, puoliväsyneeseen koomausolotilaan vaipumisen sijaan. Toki välillä olen tahallani riuhtonut niin paljon tehoja irti että olisin kaivannut trukkikuljetusta suoraan sänkyyn.

En ole vuosiin ollut näin vähän kaamosväsähtänyt tai -masentunut, olkoonkin että monena vuonna olen nukkunut enemmän ja ehkä syönytkin monipuolisemmin. Uskoisinkin säännöllistä liikkumista olevan kiittäminen virkeämmästä kehon ja mielen olotilasta. Terveysnäkökulmia unohtamatta; Onhan hengitys- ja verenkiertoelimistön töihin pistäminen sekä peruskunnon parantaminen, lihasten kuormittamista unohtamatta niin laajasti tutkitusti hyväksi, että kukaan tuskin jaksaa kiistellä asiasta?

Kuva: Club Feeniks

Suurin syy säännöllisestä liikkumisesta kiinni pitämisen onnistumiselle on kuitenkin mielestäni ollut se, etten ole koettanut pudottaa liikkumisellani painoa. Kaikki aiemmat ryhdistäytymisyritykseni ovat kaatuneet siihen, että olen yrittänyt noudattaa liikkumisen ohessa hurjan tarkkaa ja vähäkalorista ruokavaliota, mikä on saanut minut niin vihaiseksi, väsyneeksi ja elämänilottomaksi, että liikunta on jossain kohtaa jäänyt, kaiken sen fyysisen ja henkisen pahoinvoimisen jalkoihin.

Tämän vuoden projektin aikana en ole pudottanut yhtään kiloa, jos se jotakuta kiinnostaa. Mitään erityisiä mittoja en ole ottanut, mutta vaatteet mahtuvat päälle paremmin kuin ennen ja löllyvää massaa on vähemmän, joten uskoisin kiinteytymistä tapahtuneen. Ja kuten sanottua, muutosta on tapahtunut ryhdissä, jaksamisessa ja kestävyydessä, mikä on ollut tavoitteenakin.

Ehkä saan joskus painoakin pois, mukavaahan se olisi. Mutta jos minun täytyy valita liikunnallisemman elämäntavan ja nälkälakossa kituuttamisen välilllä, valitsen tämän hetkisten tavoitteideni valossa liikunnallisemman elämäntavan. Kaikista meistä ei yksinkertaisesti ole elämään jatkuvalla dieetillä ja kuulun itse niihin ihmisiin, joille painon pysyminen edes samoissa lukemissa ja kehon hyvinvoinnista huolehtiminen riittää.

Ja sillä tiellä olen nyt pysynyt vuoden. Mistä olen salaa ja tämän blogin lukijakunnan edessä pikkuisen ylpeäkin. Olkoonkin ettei minulla ole näyttää teille mitään huikeita Ennen-Jälkeen-kuvasarjoja tai antaa todisteeksi muuta kuin oma sanani hyvinvointini lisääntymisestä. Voidaankin todeta, että onneksi en ole koskaan luvannutkaan kirjoittavani mitään tavoitteellista treenaamista dokumentoivaa blogia.

Kuva: Club Feeniks

Mitä sitten olen tehnyt ja missä? 
Suurin osa liikunnasta on tapahtunut Club Feeniksin tiloissa, samaisella kuntoklubilla, jossa äitini oli käynyt jo pidemmän aikaa liikkumassa ja höpöttämässä kaikille jotka suostuvat juttusille. (Kuulostaako tutulta?) Lisäksi liikunnaksi voitaneen laskea satunnaiset kävely- ja juoksulenkit, melkoisten taakkojen raahaamiset partioreissuilla, pitkin Keravaa polkeminen ja erilaisten pallopelien pelaileminen silloin tällöin.

Feeniksillä olen käynyt crossing-tunneilla, joilla crossing-laitteella liikutaan kuormittaen joko sekä käsien että jalkojen lihaksia tai hetkittäin vain käsiä tai jalkoja. Musiikilla ja vaihtuvilla värivaloilla on iso rooli tunnin hypoteettisessa hauskuudessa. Erilaisilla kiihdytyksillä, painonsiirroilla ja staattisilla pidoilla tuntiin tuodaan vaihtelua ja nostetaan sykettä. Olen käynyt vaihtelevassa määrin joko vauhti- tai peruskestävyyttä kehittäviksi suunnitelluilla tunneilla. Pyrin mahduttamaan viikkoon ainakin yhden vauhtitunnin, sillä niillä kropan pistäminen kunnolla kierroksille onnistuu helpommin.

Lisäksi sain viime viikolla itselleni saliohjelman, jonka rakensimme raskaudesta asti kenkutelleita polviani ajatellen sellaiseksi että riski polvien hajottamiseen olisi näin alussa mahdollisimman pieni. Ohjelma onkin varsin laitevetoinen ja kierrän kaikki laitteet saman kerran aikana. Jos jaksan oikeasti käydä salilla jatkossakin, katsomme omaohjaajani kanssa tilannetta liikkeiden, treenikertojen ja mahdollisen treenin eri päiville hajauttamisen osalta myöhemmin uudelleen.

Miten teillä menee liikuntarintamalla? Liikutteko tai haluaisitteko liikkua? Vai eikö koko homma voisi vähempää kiinnostaa?

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Illan lukuvinkki

Palasimme iltapäivällä kotiin isovanhempieni luota; Lähdin heti tavaroiden purkamisen jälkeen salille ja saunomaan vanhemmilleni sekä viemään syntymäpäivälahjan äidilleni. Kun ehdin viimein koneelle, minulla oli suuret suunnitelmat kirjoittaa opiskelujeni vaiheista ja tulevaisuuden haaveistani työrintamalla… Mutta lopulta huomasin jumahtaneeni lukemaan Taryn Brumfittin tekstejä.

Osalle kyseisen rouvan hengen- ja ruumiintuotteet voivat olla niin sanotusti old news, mutta jos ette ole vielä lueskelleet Body Image Movement-sivuston tekstejä ja kehonkuvaan, kauneusihanteisiin sekä ympärillämme näkyvän visuaalisen materiaalin muokkaamisen vaikutuksiin liittyvät teemat kiinnostavat, saatatte joutua perjantai-illan ratoksi klikkailemaan auki yhden jos toisenkin artikkelin. Näin kävi ainakin itselleni.

Hauskoja lukuhetkiä!

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ