Keväisiä tuulia pururadoille ja punttisalille

Ulkona paistaa aurinko, talon katolta valuu lumia alas rymisten ja räystäistä lirisee vettä. Pian kadut sulavat, lenkillä tarkenee taas ilman pipoa ja salillekin on vähemmän hengenvaarallista polkea.

Valon määrä lisääntyy, pimeäjumitus ja -väsymys vähenevät, mikä vähentää liikkeelle lähtemisen kynnystä. Vaikka urheilun jälkeen onkin pääsääntöisesti parempi olo, on talvikaudella arkiaskareidenkin aikaan saaminen välillä nihkeää, saati sitten ylimääräisien aktiviteettien kuten urheilun – se on joinain päivinä lähes tuskaisen vaikeaa. Pian ulkomaailma aukeaa kohta ihan eri tavalla; Lapsen kanssa on mukavampaa touhuta pihalla ja jopa koiran kanssa on helpompi juosta, kun tämä ei poista lumikokkareita tassuistaan sadan metrin välein.

Kevät näkyy myös vaatekaupoissa ja -kuvastoissa. Sekä siistimpien vaatteiden että hikoilukuteiden osalta. Omat treenivaatevarastoni ovat kelvollisessa kunnossa, kiitos parin viimeisen liikunnallisesti aktiivisemman vuoden, joiden aikana olen hankkinut pari uutta toppia, yhdet salihousut ja urheiluliivit, joilla korvasin kiinnikkeistään hajonneet edeltäjänsä. Oikean kokoista juoksutakkia en vieläkään omista ja mikäli juoksentelutahti jatkuu nykyisellään, miehen siskolta käytettyinä pitkäaikaislainaan saadut lenkkarit täytynee korvata ennemmin tai myöhemmin. Ja jumppamatto sekä käsipainotkin ovat ostoslistalla… tai jälleen ensi vuonna joululahjatoivekirjeessä, heh.

En pidä itseäni välineurheilijana, paitsi hyvien urheiluliivien osalta. Puutelistaa olisi kuitenkin tarkoitus lyhentää vähitellen ja ehkä sortua myös johonkin tarkkaan harkittuun urheiluvaate-hömppäostokseen… Eikös ihmisellä voi olla enemmänkin kuin kolme urheilutoppia – ainakin jos ne ovat ihanan läntikkäitä tai karkkivärisiä?

 

Kollaaseissa urheiluvaatteita Ellokselta ja H&M:ltä

Run Forrest, run!

Talvijuoksukuulumisia täällä huutelen. Eilen tuli käytyä miehen kanssa ”pikatreffeillä” eli vedettyä ihmisten vermeet päälle ja syötyä Morrison’sissa. Olo oli sekä eilisillan että tämän aamun tuon purilaiskuvan mukainen. Että vähän erilainen burp-eeh-olo.

Pistin pari viikkoa sitten Facebookin puolelle pystyyn potentiaalisia juoksukavereita kotikaupungista yhteen kasaavan ryhmän; Eritasoisia ja -vauhtisia yhteislenkkejä on takana jo useampi. Tänään sain ensimmäistä kertaa houkuteltua jonkun vähän vauhdikkaammalle lenkille ja kylläpäs teki yhtä aikaa sekä tiukkaa että hyvää. 

Lunta oli satanut jo aamusta alkaen. Koetimme pysytellä pääväylillä, emmekä joutuneet kahlaamaan säärisyvässä hangessa missään vaiheessa. Muutamien siltojen ja alikulkujen kohdalla lumi oli muuttunut loskaksi ja juoksu hyytyi suojuoksumaiseksi räpiköinniksi ja loikkimiseksi. Märkiä ja raskaita lämpäreitä lätsähteli pipoon ja naamaan, mutta ne sulivat pois aika vauhdikkaasti. Alamäissä lumi oli paikka paikoin tamppautunut tiiviiksi ja jäiseksi pohjaksi, jolla piti edetä hieman varoen. 

Mutta kyllä teki hyvää ja nyt voin löhötä hyvällä omallatunnolla loppuillan kotona. Kesän loppuun asetettu 50-55 minuutin vauhtitavoite kympille ei näytä ollenkaan mahdottomalta ottaen huomioon tämänhetkiset, hieman yli tunnin vauhdit sekä vallitsevat sääolosuhteet, jotka kuitenkin hidastavat lenkkitahtia hetkellisesti paljonkin.

Että lenkkaria toisen eteen vaan, kyllä se juoksu kulkee lumipyryssä ja pakkasellakin! Hifistelijä tai elämäntapavilukissa voi kiskaista päälle (tai alle) teknisen aluskerraston ja hankkia nastat kenkiin, ostavatpa toiset ihan talvilenkkaritkin. Itse pärjään näissä Etelä-Suomen pakkasissa edelleen ilman hanskoja, pitkähihaisessa urheilupaidassa ja peruslenkkareissa. Tyhmässä kohtaa nuukan motto taitaa olla, että pitää juosta niin kovaa, ettei palele!

Löytyykö ruutujen takaa muita talvijuoksijoita tai -lenkkeilijöitä?

 

Lähdin niin, liikuin

Jos olette ehtineet ihmetellä, että missä se Norppaemo luuraa, kun se ei roiku koneella päivittämässä blogia, Instagramia tai vastailemassa kommentteihin, niin vastaus on yksinkertaisuudessaan liikkumassa. Tai on tässä tullut vähän muutakin puuhattua, mutta edellisen liikuntakerran jäljiltä edelleen hikiset urheilurintsikat ovat olleet kiinteä osa asuani viime päivinä.

Ryhmäliikuntatunnin ja juoksulenkin lisäksi olen:

– Jumittanut eteisen lattialla toppatakissani ja selaillut Tumblria
– Lajitellut loputtomalta tuntuvan kasan pyykkiä paikoilleen
– Huudattanut musiikkia ja itkenyt joidenkin kappaleiden kohdalla tietämättä miksi
– Silittänyt huomionkipeitä kissoja
– Imuroinut karvanlähtöajan kunniaksi pöllyttävän koiran karvakasoja pari kertaa päivässä
– Koonnut uutta soittolistaa jo useiden tuntien ajan
– Lakannut kynteni
– Saanut lakat rullattua pariinkin otteeseen pois paikoiltaan
– Potenut tarkoituksettomuuden tunnetta ja innottomuutta
– Lukenut tenttiin peitto- ja eläinkasan alla
– Nauttinut auringon pilkahduksista 
– Hiuskriiseillyt
– Kaivannut jotain sellaista, mishin voisin ihastua tai mistä hullaantua palavasti
– Miettinyt paljon kasvatusasioita

Jos joku kysyisi, mitä kuuluu, vasraisin että vähän alavireistä ja omissa ajatuksissa vellovaa viikonloppua tässä vietellään.

Mitäs teidän viikonloppuihinne kuuluu?
 

 

Juoksusta voi tykätä – uskokaa tai älkää

Saanko esitellä: Naama reippaan aamukympin jälkeen

 

Kuinka moni voi sanoa kokeneensa sen hetken kun juoksu ”rullaa”?

Se hetki voi kestää yhden ylämäen, myötätuulisen suoran, viisi minuuttia, kilometrin tai vaikka kympin lenkin. Mutta silloin jalat, keskivartalo, kädet, keuhkot ja pää, aika lailla koko kroppa, tekevät yhteistyötä viedäkseen kroppaa eteenpäin. Niinä hetkinä mietin, että miksi en juokse useammin ja ihanaa, kun pystyn juoksemaan ilman että jokin paikka reistailee; Muutaman vuoden takaiset polvivaivat ovat sen verran tuoreessa muistissa, etten pidä juoksemista suinkaan itsestäänselvyytenä. 

Tänään juoksumenininki oli mainio, lenkin tukkoisesta alusta ja pienistä flunssanrippeistä huolimatta. (Viime vuosien liikkumisista aika merkittävä osa olisi muuten jäänyt tekemättä, jos olisin jättänyt liikuntakertoja väliin jokaisesta nuhasta tai kurkkukivusta säikähtäneenä.) Yhdellä suoralla tunsin nahoissani, säärissäni ja keuhkoissani, että nyt mennään kovempaa kuin yleensä ja lenkin lopuksi kännykkä tuki havaintoani: nopein kyseisellä laitteella kellotettu kilometri napsahti ruutuun. (En käytä juoksua seuraavaa sovellustani kaikilla lenkeillä – alle viiden kilometrin siirtymät jätän suosiolla tallentamatta. Olenpa vaihtanutkin sovellusta välissä, mutta sillä on silti kiva seurata ajoittain etenemistään ihan numeroiden avulla.)

Kovin kilpailuhenkiseksi en voi itseäni sanoa parhaalla tahdollanikaan, mutta turhaudun myös, jos en opi uusia taitoja tai kehity. Lähiaikoina juoksu on yhtenä harvoista elämäni osa-alueista tuottanut monia, pieniä, onnistumisen elämyksiä ja halusinkin siksi muistuttaa teitä lenkkipolkujen vaimeasta kutsusta ja juoksuflown saavuttamisen mahdollisuudesta.

Juokseminen on, kuten kaikkialla jaksetaan toistuvasti toitottaa, nopea, helppo, edullinen ja kehittymisen suhteen palkitseva laji, jos siihen kykenee. Monelle itsensä juoksun periviholliseksi ristineelle homma on auennut oikeanlaisen juoksuajankohdan, -jalkineiden, -maaston, -kaverin tai musiikin myötä taikka sopivan kevyen aloituksen avulla.

Harva on luonnostaan niin motorisesti yleislahjakas tai onnekas että laji kuin laji luonnistuisi saman tien. Itselleni uudetkin palloilu- ja kamppailulajit aukeavat kohtalaisesti, mutta vain siksi, että kumpiakin on tullut harrastettua. Useimmista lajeista ei voi pitää, ellei käy niiden kanssa ensin epämukavuusalueella. Sanoisin, ettei juoksemisistaan voi tehdä johtopäätöksiä ennen kuin on kokeillut hommaa ainakin viikottain puolen vuoden ajan.

Puoli vuotta on muuten sama aika, jonka monet vanhemmat sanovat sopivaksi testiajaksi uudelle harrastukselle, jos puhutaan kouluikäisistä lapsista. On mielenkiintoista, että lapsilta vaaditaan sellaista pitkäjänteisyyttä, oman rajallisuuden kanssa työskentelemistä ja treenaamista, jolle aikuiset eivät halua altistaan itseään. Vaikeuksien kautta voittoon – mutta entä jos luovutamme ensimmäisen ärsytyksen myötä… Kuka meitä silloin kannustaa tai patistaa?

 

Juoksun plussat ja miinukset pähkinänkuoressa:

+ Tarvitset vain jaloillesi sopivat lenkkarit, urheiluliivit ja perusasialliset urheiluvaatteet. Ei tarvitse hankkia soutulaitetta, personal traineria, salikortteja, jumppamattoja tai tehdä isoja alkuinvestointeja. Sykevyö kelloineen toimii toisille hyvänä treeniapuna, itseäni sen kyttääminen ei ole koskaan kiehtonut.

+ Kotinurkkien lisäksi juoksua voi harrastaa mökkireissulla, Espanjan rantalomalla, mummolassa tai kaupunkimatkalla (testattu on!). Lomakohteestaan, mökkipaikkakunnastaan tai sukutilan nurkista voi nähdä ihan uusia kulmia rantareittejä, puistoja tai lenkkipolkuja tallaamalla. Laukusta voi jättää pois yhdet korkokengät, joita ei kuitenkaan käyttäisi ja sulloa mukaan pieneen tilaan menevät urheiluvaatteet – omani mahtuvat ainakin lenkkareideni sisään kokonaisuudessaan. Reissusta palatessa olo on vähemmän turvonnut, jos on tehnyt muutakin kuin syönyt ja juonut.

+ Juosta voi vuoden- ja vuorokaudenajasta riippumatta. Lenkki voi kulkea yhtä hyvin joulukuisessa illassa kuin kesäisessä aamupäivässä. Talvella pitää vaan muistaa riittävät vaatteet ja pipo. Itse olen toistaiseksi selvinnyt ilman paremmalla pidolla ja vedeneristyksellä varustettuja talvilenkkareita – himojuoksijalle ne tosin voisivat olla kelpo hankinta. Juoksemisesta saa paljon enemmän fyysistä ja henkistä energiaa, jos selviää lenkille myös kylmään sekä pimeään aikaan, vaikka liikkeelle lähtemisen osuus onkin vaikeampaa.

+ Omaa kehitystä on helppo seurata erilaisten puhelimeen asennettavien sovelluksien avulla. Ne kertovat juostun matkan, poltetut kalorit, käytetyn kokonaisajan sekä ”kierrosajan” esim. kilometrin tarkkuudella ja voivat huudella myös väliaikatietoja, jos käyttäjä niin haluaa. Uuden viiden kilometrin nopeusennätyksen tai pisimmän juostun matkan saavuttaminen motivoivat.

+ Juoksu on aikaa omille ajatuksille, hyvän musiikin kuuntelulle tai lenkkikaverin kanssa juttelemiselle. 

+ Kun kunto kasvaa juostessa, se helpottaa myös muissa urheilulajeissa pärjäämistä ja niiden kokeilua. Pallopelit, tanssitunnit tai paintball sujuvat mukavammin, kun ensimmäinen tiukempi viisiminuuttinen ei johda hengityksen vinkumiseen ja puolikuolleeseen oloon.

– Liialla riuhtomisella tai väärällä tekniikalla voi hajottaa itsensä (pätee varmasti lähes kaikkeen urheiluun)

– Homma voi jäädä junnaamaan paikalleen ilman tsemppausta tai tavoitteita sekä niiden seurantaa. Liian suurpiirteiset tai isot tavoitteet eivät motivoi tai voivat jopa lannistaa; Konkreettinen välitavoite kuten seitsemän kilometrin lenkkiin tai kuuden minuutin kilometrivauhtiin tähtääminen ovat helpommin seurattavissa kuin parempi kunto tai puolimaratonikuntoon kesäksi.

– Kropan mukavuusalueelta poistuminen tuntuu aina ihan kuralta. Silloinkin, kun jaksaa hölkkäillä kymmenen kilometriä tai enemmän, oman juoksuvauhdin tai -tavan muuttaminen on aina kehon haastamista. Ja mitä pahemmassa rapakunnossa on, sen kauemmin hyvän juoksufiiliksen löytymisessä voi kestää.

– Koska juosta voi missä ja milloin vain, tekosyitä liikkumattomuudelle on todella vaikeaa keksiä…

 

Miksi kantaa isompaa lasta repussa? Ja eräs metsäretki.

 

Olen aina tykännyt lapsen neliöliinassa tai repussa kantamisesta enemmän kuin rattaiden tai vaunujen työntelemisestä. Olen melko pitkä ja kummatkin rattaamme jäävät liian alas, osittain varmasti siksi, että ne on hankittu muutamalla kympillä, lähemmäs tuhannen euron satsauksen sijaan. Säätövaraa ei pahemmin löydy; Pidempi vaunujen lykkiminen käykin alaselän päälle ja olen välillä ihan jumissa, jos olen joutunut työntelemään lasta rattaissa esimerkiksi tämän päiväuniajan yli venyvän reissun vuoksi. Onneksi reipas 2,5-vuotiaamme kävelee jo lähes kaikkialle omin jaloin.

Ja toisaalta siksi, että olen meinannut menettää järkeni useampaan otteeseen repiessäni vaunuja jäätyneen sohjon läpi, jonottaessani kuudentena vaunukkona metroaseman hissiin ja pohtiessani, miten saisin vaunut keploteltua sisään rampittoman rakennuksen portaista. Onneksi minulta löytyy sen verran käsi- ja jalkavoimia, että saan 15kg painavan lapsen rattaineen päivineen raahattua portaikkoa pitkin ylös, mutta hiki siinä tulee ja vaatteet likaantuvat. Oikeastaan ainut syy, miksi nappaan toisinaan sateenvarjomalliset matkarattaat mukaan, on ilmainen kyyti pääkaupunkiseudun joukkoliikenteessä.

Kun Kuutti oli vauvaikäinen, tämä ei suostunut lähes koko ensimmäisen elinvuotensa aikana matkustamaan vaunuissa, ainakaan makuuasennossa. Liekö syy ollut vatsavaivoissa, mutta huuto oli kauhea ja kanssaliikkujat tuijottivat paheksuvasti äitiä, joka raijasi kurkku suorana kiljuvaa lastaan pitkin kyliä. Eikä muuten tuntunut itsestäkään kovin mukavalta. Onneksi kaapista löytyi neliöliina, jossa lapsi nukkui aina pisimmät päiväunensa, reissasi läpi Asuntomessut, partioreissut ja junamatkat sukulaisten luokse. Lähes kaikki vauva-ajan siirtymät perhekerhoihin, ruokakauppaan ja kyläilyihin hoidinkin vauvuraivareista johtuen reppumaisen neliöliinan kanssa.

Jossain vaiheessa neliöliina alkoi kuitenkin tuntua liian heppoiselta kuljetusvälineeltä, eikä se oikein asettunut miehelle sopivaksi, tällä kun on kapeamman mallinen lantio. Päädyin ostamaan vähän käytetyn Tulan, josta olemme molemmat pitäneet; Olemme hyvin eri kokoisia ja mallisia mieheni kanssa, mutta kummallekin on löytynyt repusta sopivat säädöt, vain paria remmiä kiristämällä. Lisäksi lapsi asettuu reppuun tukevasti ja sillä on pystynyt kantamaan sekä noin vuoden ikäistä lasta että kolmea vuotta lähentelevää touhuajaa.

Ipanaisen suunnasta haastettiin minut mukaan tämän vuoden Kantokiertueelle, jonka teemana oli isompien lasten kantaminen. Koska kantaminen pelasti vauvavuoden aikana järkeni ja on ollut mieluisaa hommaa sen jälkeenkin, lähdin innolla mukaan. Saimme hetkeksi testattavaksi omaa Tulaamme vastaavan Tulan, pahuksen söpöllä kuosilla varustettuna tosin.

Ehdin testata reppua pariin otteeseen, pisimpänä pätkänä eilisellä metsäretkellä. Tosin omaa reppuakin on tullut käytettyä aina välillä, eikä se eroa pahemmin tuosta uudemmasta mallista. Klassinen käsitys siitä, että kantoreppuilu käy selän päälle ei ainakaan omalta osaltani muuten pidä paikkansa, vaan kuten totesin, rattaat ne selkäni kipeyttävät.

 

Aloin Kantokiertueen myötä pohtimaan laajemmin, missä tilanteissa käyttäisin Tulaamme noin kolmivuotiaan lapsen kantamiseen?

Metsäretkillä: Jos aikuiset haluavat tehdä välillä pidemmän, useita tunteja tai päiviä kestävän reissun metsään, on lapselle hyvä pitää varalla reppua mukana. Näin aikuisetkin saavat retkeilystä irti kuntoilullisemman puolen sekä ehtivät nähdä enemmän maisemia. Toinen aikuisista voi kantaa ruokatarvikkeet ja majoitteen ja kun lapsi väsyy, matkaa voidaan jatkaa repun kanssa. Lapsi näkee repusta kauemmas kuin omalta korkeudeltaan, mikä voi parantaa tämän viihtymistä kyydissä ja voipa reppuun vaikka nuhkahtaakin. Jos isompi lapsi malttaa matkustaa repussa etupuolella, tämän kanssa on varsin rattoisaa rupatella, jutella luonnon ihmeistä – ja aikuinen voi kantaa tavaroita selkärepussa. Kapeat pitkospuut, näkötornit ja pirunpellot aukeavat rattaattomille retkeilijöille.

Kaupunkilomilla ja -reissuilla: Lentokentät, juna-asemat, metrot, kauppakeskukset ja taidemuseot: paljon väkeä, vähän tilaa, suuri riski hukata lapsi tai joutua maanittelemaan tätä pois uimasta kultakala-altaasta tai syöksyä pelastamaan tätä väärään suuntaan matkaavista rullaportaista. Toisinaan lapsi jaksaisi kierrellä kaupungilla tai odottaa vuoroaan paremmin, jos olisi aikuisen kanssa luontevalla vuorovaikutuskorkeudella, lähempänä kasvoja. Hälinässä ja metelissä tai silloin kun lapsen kiljumalla käymää keskustelua ei katsottaisi hyvällä, lapsen kanssa on helpompi jutustella vaikkapa näyttelyn teoksista tai tätä ihmetyttävistä asioista, kun lapsi on lähellä aikuista. (Lentokenttä-esimerkkiin liittyvä tarkennus: Lapsi tosin täytyy poistaa repusta turvatarkastuksen ajaksi.)

Suurissa yleisötapahtumissa tms.: Kaupunginosafestivaalit, ruokatapahtumat, Hullut Päivät, konsertit, Asuntomessut… jokainen keksinee jonkin sellaisen tapahtuman, jossa ihmismassojen ja kojujen välissä puikkelehtiminen tai kohteisiin, kuten taloihin sisälle pääseminen on lähes, ellei kokonaan, mahdotonta rattaiden kanssa. Repussa lapsi on melko hyvässä turvassa töytäisyiltä ja näkee tapahtumat paremmin kuin omalta tasoltaan. Aikuinen voi selostaa, mitä tapahtuu ja minne ollaan menossa sekä tarkkailla, kokeeko lapsi meiningin riittävän turvalliseksi.

 

Omakohtaiseen kokemukseen liittyviä vinkkejä taaperon ja leikki-ikäisen kantamiseen:

– Repun käytöstä jutteleminen on tärkeää, varsinkin jos lapsi ei ole matkustanut repussa ”koko pientä ikäänsä” eikä kantovälineessä matkaaminen ole samalla lailla tuttua kuin vaikkapa rattaissa istuminen. Kuutillekin jouduin myymään repussa kulkemista isojen lasten reppuna ja sellaisena ratkaisuna, johon turvaudutaan siinä vaiheessa, kun lapsen oma puhti ja jaksaminen kävelyyn loppuvat. Keskustelimme reppureissusta useampaan otteeseen samalla kun kerroin, että lähipäivinä lähdemme metsäretkeilemään.

– Energisen ja vilkkaan lapsen kanssa kannattaa antaa tämän liikkua aluksi itse kävellen, jos ollaan esimerkiksi retkeilemässä. Kun tahti käy liian kovaksi, lapsi väsähtää ja alkaa kaivata taukoa, tämä rauhoittuu yleensä paljon sävyisämmin reppureissaajaksi kuin alussa, jolloin puhtia, uteliaisuutta ja halua tutkia ympäristöä omin jaloin köpötellen riittäisi vaikka muille jakaa.

– Reppu menee oikeasti todella pieneen tilaan matkalaukussa. Jos yhtään epäilet, että repulle voisi olla välillä käyttöä, se kannattaa kokemukseni mukaan ottaa matkaan ennenmmin kuin vaunut, joiden mukana raahaaminen turhan takia ottaa päähän huomattavasti enemmän kuin laukkuun sujautettavan repun.

– Reppu on hyvä hätävararatkaisu esimerkiksi tilanteissa, joissa johonkin nähtävyyteen tai muuhun kohteeseen on vaikea päästä vaunujen kanssa tai silloin, jos kiire saattaa yllättää ja lapsen tahtiin liikkumiselle ei ole aikaan. Aina ei vaan pysy aikataulussa, vaikka yrittäisikin parhaansa; Mielestäni sekä aikuiselle että lapselle on mukavampaa ottaa loppukiri repun kanssa kuin lasta eteenpäin hoputtaen.

– Kun liikkuu useamman lapsen kanssa siten, että pienempi lapsi matkustaa vaunuissa ja isompi lapsi kävelee, reppu voi pelastaa myös sellaisen tilanteen, jossa isompi lapsi väsähtääkin yllättäen, vaikkapa eläintarhassa kierrellessä. Kierros saadaan tehtyä loppuun eikä väsymyskiukkuraivarin kourissa kieriskelevää tahtoikäistä kiljukaulaa tarvitse maanitella kulkemaan vielä kilometrikaupalla lautalle päästäkseen.

– Jos on tiedossa, että lapsi saattaa ottaa torkut repussa, kantaisin tätä etupuolella, jolloin lapsi näkee vähemmän asioita, mutta aikuinen voi huolehtia paremmin siitä, että lapsi pysyy hyvässä asennossa.

Millaisia kokemuksia teillä on lasten kantamisesta liinassa tai repussa? Oletteko kantaneet vauvoja vai isompakin lapsia? 

P.S. Muita Kantokiertueen postauksia löydät Kantokiertueen Facebook-tapahtumasta.

OLKOOT TÄMÄ MYÖS 47/52!

Yllättävät muistot, järjettömät pihistelykohteet ja tontun kirjeet

Muistatteko kun kirjoitin tontuista? Sen lisäksi, että tontturaukat joutuvat toimimaan uhmaikäisen kanssa neuvottelemisen valtteina, ne liittyvät pitkän ja hitaan kaavan joulun odotukseen, mikä tekee niistä samanaikaisesti mukavia heppuja.

Olemme leiponeet lapsen kanssa pipareita, jutelleet siitä, missä tahdissa kodin valmistelu talvikuntoon suoritetaan, polttaneet kynttilöitä ja lueskelleet jouluaiheisia kirjoja. Varsinkin Mauri Kunnaksen Joulupukin kylään sijoittuvat kirjat ovat olleet ahkerassa luennassa ja lapsi kyselee, milloin joulukuusi jälleen pystytetään.

Minua on yllättänyt useaan otteeseen se, kuinka paljon lapsi muistaa viime joulusta sellaisia asioita, joita emme ole sittemmin hänen kanssaan kerranneet. Lahjaksi saatuja asioita, koristeiden paikkoja, jouluruokia ja -tapoja. Vaikka aikuisena ei enää pystyisikään palauttamaan mieleensä puolitoistavuotiaana kokemiaan asioita, 2,5-vuotias kykenee selvästi muistamaan niitä.

Koska lunta, pulkkamäkeä, joulukalenterin ensimmäisen luukun avaamista, koristeluja ja leipomisia – keskitalven juhlakautta kokonaisuudessaan on hypetetty ja odotettu ainakin kahden perheenjäsenemme voimin ahkerasti viime viikkoina, päädyimme lapsen kanssa kirjoittamaan kirjeen tai oikeammin muistilistan tontuille. Istuimme lastenhuoneen sängylle ideoimaan ja pohdimme yhdessä, mitä joulupukin paketeista voisi paljastua, jos lapsi saisi itse toivoa. Keskustelimme siitä, etteivät kaikki toiveet välttämättä toteudu, mutta tonttu voi viedä viestin eteenpäin lahjoja hankkiville. 

Tiedättekö kun tavataan sanoa että lapsien mielestä pehmeät paketit ovat vähiten innostavia; Olinkin huvittunut, kun lapseni toivoi ensitöikseen kivoja sukkia. Selailimme parin verkkokaupan sukkavalikoimaa ja lapsi poimi kollaasiin auto-, lintu– ja kompassisukat. Vaatepuolelta esittelin muutaman kaupan tuotteita ja niistä lapsi iski silmänsä hapsupöksyihin. Allekirjoittanutta ei hirvittänyt, joten ne pääsivät listalle.

Kuutti toivoi myös puuttuvia muumihahmoja kuten Mörköä, Tuutikkia, Noitaa ja Haisulia muumileikkeihinsä. Paloauto päätyi myös toivelistalle, joko Duploleikkien kanssa yhteensopivana versiona tai tavallisena autoleluna. Mitä kirjoihin tulee, silläkin saralla muumit ovat kovassa huudossa ja siksi lapsi onkin ihastellut pariinkin otteeseen kaupassa Muumitalo-leikkikirjaa ja aktiiviseen ja otolliseen sanavaraston kartuttamisen ikään sopisi varmasti Muumilaakson kuvasanakirjan selaileminen. 

Pilkkopimeässä huoneessa nukkumista toisinaan karsastava lapsemme toivoi uutta yövaloa viime joulun alla eurolla heräteostamani, psykedeelisen ja akuuteista kosketushäiriöistä kärsivän sienivalon tilalle. Eikä ihme, sillä sieni toimii vain väkivaltaisen mäiskimisen jälkeen ja muutaman minuutin pätkissä; Ei varmastikaan kovin rauhoittava ja rentouttava näky. Näytin lapselle kuvan pupulampusta, johon olin tykästynyt jo ennen kuin omasta lapsesta oli tietoakaan ja sellainen kuulemma kelpaisi. 

Jatkoimme listan tekoa ja Kuutti totesi aurinkolasiensa olevan pian liian pienet. Jostain syystä tämä haluaisi pitää aurinkolaseja välillä ihan huvin vuoksi, vaikka olisikin pilvinen tihkusadepäivä. Ennen puolivuotispäivää hankitut aurinkolasit ovat palvelleet kunnialla, mutta viimeistään ensi kesäksi tarvittaisiin isommat, ehkäpä jo kevättalven kirkkaille hankikeleille. Jotta aurinkolaseja tulisi pidettyä, lisäsin äidin sivuhuomautuksena toiveen Babiatorseista, sekä ulkonäön että kestävyyden vuoksi.

Aika järkevät toiveet loppupeleissä, ei mitään massiivista ja hyvin linjassa lapsen kiinnostuksenkohteiden kanssa. Kenties tästä yllättävän onnistuneesta kyselykierroksesta on kiittäminen sitä, ettei meiltä löydy lelukuvastoja ja ei mainoksia-kyltti ovessa pitänee ne ehkä loitolla jatkossakin. Pisteet Kuutille! Isomman lapsen mielipuolisen pitkiä ja irrationaalisia listoja kauhulla odottaen…

Mietin tuossa eilen lapsen toivekollaasia tehdessäni, että mitä itse toivoisin. Ajattelin jatkaa viimejouluisen toivomuslistan linjaa ja toivoa retkeilyvarusteita, joista sain edellisvuonna retkikirveen. Sekä urheiluvarusteet että partiohommissa tarvittavat tavarat ovat sellaisia, joita kyllä käyttäisin, mutta syystä tai toisesta en vain saa hankittua niitä.

On paljon helpompaa pistää rahansa lapsen toppavaatteisiin tai astiasarjan kartuttamiseen kuin ostaa itselleen jumppamatto, 6-7 kilon käsipainot, kunnolliset lämpimät talvikumisaappaat tai retkiruokailusetti. Miettikää että olen oikeasti rampannut partiohommissa lähemmäksi kymmenen vuotta pakasterasiavirityksien kanssa enkä edelleenkään ole saanut ostettua riittävällä väännöllä varustettua tehosekotinta, vaikka olen haaveillut kotismoothiehommista jo viitisen vuotta.

En oikeasti ymmärrä, miksi järkeviin hankintoihin rahan laittaminen tuntuu vaikealta, kun vaihtoehtona olisi jonkin kivan hankkiminen. Mutta olen aina erityisen hyvilläni niin sanotuista järkilahjoista, joita käytän usein ja ilolla, muistaen että joku muu on mahdollistanut kuivat jalat tai pitävämmän kotijumppausalustan. Ilahdun myös joka kerta palvelulahjoista sekä eettisistä lahjoista. Vähemmän tavaraa, mutta paljon hyvää mieltä. 

 

Mitä toivoisitte joululahjaksi ja onko teillä aloitettu jo talvikauden touhut?
 

P.S. Blogin Facebook-sivulla on käynnissä arvonta, jossa voi voittaa 6kk käyttöaikaa Netflixiin.
 

Aikamoinen saalis

Otsikko ei viittaa itseeni, vaikka eilisissä bileissä sainkin naispuoleisilta ystäviltäni ilahduttavasti hyvää palautetta asustani (josta lisää myöhemmin). Eilen oli syystä tai toisesta muutenkin sellainen sopivalla tavalla härski ja levoton olo; Oli ehkä ihan hyvä raahautua kotiin pikkutuntien alkupuolella, etten olisi heittäytynyt turhan vapaamieliseksi. Näin voinee todeta varsinkin saatuani jälkikäteen kuittia kohtuullisen estottomasta tujottamisesta, krhm. Tosiasiassa riehaantumisestani ei ole pelkoa, mutta aina voi hetken kuvitella olevansa arvaamattomampi kuin onkaan. Ihan hetkisen. 

Aamulla hyvinkin arkinen ja kotikutoinen totuus palasi rymisten kimalteen ja tekonahan sekä korkeiden korkojen tilalle, kun kiskoin päälleni neuleen, kuoripuvun ja kumisaappaat. Suuntasin sukulaisvierailulle ja sienestämään HSL-alueen ulkopuolelle (voitteko kuvitella). Rämmin maastossa sangen vähän aikaa ja silti tuloksena oli sangollinen suppilovahveroita. Aikamoinen saalis siis!

Sienten täytyy jäädä nyt jääkaappiin odottamaan siivottuina jälkikäsittelyään, sillä seuraava yö tulee kulumaan opiskeluhommissa. Varsinaista päätoimista päiväopiskelua, etten sanoisi. Vai kuinka moni opiskelupaikka edellyttää viikonloppuöiden viettämistä opiskeluihin oikeasti kuuluvien hankkeiden tai projektien (ei siis opiskelijarientojen) toteutusten parissa? Suuntaan tästä siis yövuoroon, viettäkää te viikonloppua vapaammissa merkeissä!

 

Pyykkimuijan päivän markettilookki

Olen pyykännyt kymmeniä kiloja kuluneella viikolla. Sanoisin satoja, mutta se voisi olla liioittelua. Narttukoiramme, kissamme ja lapsemme ovat tehneet parhaansa asunnon sotkemisen eteen ensimmäisen arkiyksinhuoltajaviikon kunniaksi. Lakanat, pöytäliinat, sohvanpäälliset, koristetyynyt ja täkit, sisätyynyt ja tavanomainen vaatepyykki höystettynä mökkiviikonlopun reissuvaatteilla. Pesukone-kuivuri on käynyt kuumana ja ovenpäälliset täyttyneet puolikuivasta pyykistä. Tuo kaverini pyykkimuijahuiviksi ristimä rusettiviritys sopii siis pyykkiviikon perjantain asuun kuin kuuma vesi tuoreisiin mustikkatahroihin.

Päivät olen istunut luennoillla ja pakertanut koneella. Se näkyy myös ryhdissä. Joudun toistuvasti muistuttamaan itseäni hartioiden vetämisestä taakse ja pään palauttamisesta hartioiden väliin. Kuten ensimmäisen ja toisen kokovartalokuvan välisestä erosta huomaa, en silti aina muista sitä. Kuvat on kaiken lisäksi napattu niin sanotusti lennossa, sillä suuntasimme heti miehen palattua kotiin täydentämään puuttuvia pikkutavaroita IKEAan. Perhearkiasukuvausta parhaimmillaan tai pahimmillaan siis.

Mutta miten tämä asu sitten on markettiasu, kenties aika arkisen ja väsähtäneen näköisen ”mallinsa” lisäksi? 

Mekko löytyi niinkin glamrööristä paikasta kuin lähi-Prismasta. Uskaltauduin ostamaan sen koossa M, sillä seuraava jäljellä oleva koko oli XXL. Joustavat, puuvillaiset vaatteet kun ovat yleensä mitoituksen suhteen vähän armeliaampia. Käytössä totesin mekon olevan niin rento, että valitsisin jatkossa sen kaveriksi siistit tennarit korkokenkien sijaan. Nyt mekon kanssa olivat käytössä Hennesin sukkahousut ja kirpputorilta löytyneet Gaborit. Korut ovat paljon käyttämäni Kalevala Korun Poreet ja huivi löytyi Iittalan lasikeskuksen yhteydessä olevasta asusteliikkeestä.

Mitä sanotte markettimekosta: hitti vai huti?

 

Kuutin, äidin ja Pepin sunnuntaiterveiset

Aah, sunnuntai, viikon suosikkipäiväni! Kuten yleensäkin, sunnuntaiaamuun mennessä kaikki kuluneen viikon ryönä on karistettu mielestä ja harteilta; Olo on sellainen, että nyt jaksaa jo lähteä kuntokeskukselle. Yleisen viikonloppulaiskottelun lisäksi sain nukkua tänään pidempään ja se teki kyllä hyvää.

Flunssanpoikasta lukuunottamatta kehossani on varsin kiva olla tällä hetkellä. En ole ihan niin voimakas tai notkea kuin mitä soisin olevani, eikä kaltaiseni synnynnäisesti tasatahtisen puurtajan kannata edes tähdätä kummoiseen nopeuteen, mutta kokonaisuus rullaa eikä mitään isompaa, tekemistä haittaavaa kremppaa ole ollut. Eikä peilikuvakaan masenna. Kevään stressiputken kerryttämiä kiloja on karissut kesän aikana muutama ja tarkoitus olisi keventää hiljaksiin myös syksyn mittaan. Nähtäväksi jää, pysähtyykö tahti kun opiskelupaineet ja koulun kahvilan houkutukset palaavat taas vahvemmin osaksi arkea.

Huomenna lapsi puolestaan suuntaa, lähes kahden ja puolen kuukauden kesäloman jälkeen päiväkotiin. Hieman jännittää, miten tällä sujuu. Onneksi mies on töissä lähellä ja voi ihan täydellisen kaaoksen sattuessa hakea lapsen aikaisemmin. Mutta tuskinpa mitään ihmeempää reaktiota tulee. Iso osa kavereista ja ryhmän aikusista on vaihtunut.

Aikuiset ovat kuitenkin ennalta tuttuja ja lapsi kävi kuluneella viikolla kanssani muistuttelemassa päiväkotijuttuja mieleen. Hän ei olisi millään tahtonut lähteä kotiin vaan olisi mieluusti syönyt välipalaa ja touhunnut pihahommia kavereidensa kanssa. Lisäksi tämä on haikaillut puheissaan päiväkotiin jo viimeiset pari viikkoa, joten eiköhän tässä ole lomailtu tarpeeksi. Kerron sitten, miten kävi!

Eilen ja toissapäivänä suurjynssäsimme asuntoa; Mies aloitti hommat perjantaina imuroinnilla ja lattioiden perusteellisella pesulla. Parvekkeen lattian purkaminen, laattojen ja niiden alusien peseminen olivat vuorossa eilen, jolloin jynssäilin myös asunnon tasopintoja, ovia ja vessaa puhtaaksi. Nyt kelpaa toivottaa vieraita tervetulleeksi perjantaina! Toki sitä ennen pitää vielä viikkosiivota, mutta nyt asunto on astetta puhtaampi kaiken kaikkiaan.

Jos sitä vielä urheilun jälkeen saunoisi vanhemmillani ja koettaisi illalla nakutella parit sähköpostit, pyöritellä muutamaa banneri- ja sivupalkkipalleroasiaa, joita olen lykännyt hommasta riippuen muutamasta päivästä useampaan viikkoon. Hups…

Otsikon lupaamat, ei ehkä niin kehittävät, mutta ainakin hilpeät, kalsariasussaan viikonlopusta nauttivan Kuutin ja tiukkuleikkikaverista innostuneen Pepin terveiset tällä kertaa videomuodossa:

Älä hyväksy hiljaa

Suomen Lukiolaisten Liitto käynnisti torstaina kiusaamisen vastaisen #kutsumua-kampanjan. Alkusysäyksen kampanjaan antoi tamperelainen lukiolainen, joka kertoi puuttuneensa bussissa kiusaamistapaukseen.

Tarina on levinnyt sosiaalisen median kautta kuin välittämisen kulkutauti ja poikinut kampanjan, johon kuka tahansa voi osallistua sekä ottaa kantaa kiusaamista ja sen hiljaista hyväksymistä vastaan.

Suomen Lukiolaisten Liitto haastaa kaikki suomalaiset näyttämään esimerkkiä ja rakentamaan sellaista ilmapiiriä, jossa kukin tulee nähdyksi omana itsenään.

Osallistuin itse kampanjaan Emmin haastamana, instagram-kuvalla. En ole enää lukiolainen ja lukioikäisenä sain olla oma itseni. Viiden vuoden ajan, enimmäkseen ala-asteella ja hetken yläasteen puolella minua kuitenkin nimiteltiin ja kiusattiin muutenkin.

En liiemmin perustanut kehostani tuolloin ja sen hyväksymiseen meni kymmenen vuotta. Ja vasta viime vuosina olen alkanut varovaisesti pitämään itsestäni. Niin monta itseinhossa kierimiseen hukattua vuotta! Toivoisinkin, että yhä harvempi joutuisi kokemaan saman ja että nuoret sekä vanhat saisivat olla sellaisia kuin ovat, kokea tulevansa rakastetuiksi ja rakastaa itseään.

Tule sinäkin mukaan!