Lapseni hyppää rahilta nojatuoliin ja takaisin rahille. Hän kiipeää pöydälle ja kiipeilypuuhun. Pienten jalkojen vauhti kiihtyy kiihtymistään epätasaisessa alamäessä. Parkkipaikan asfaltilla on hyvä harjoitella vauhdin ottamista ja pieniä pomppuja.

Tekisi mieli varoittaa ja rajoittaa. Sanoa, että älä kiipeä sinne, putoat vielä tai et viitsisi pomppia, kun kohta sattuu. Ajattelen itseäni hyppimässä suhteessa saman pituisia matkoja tai ottamaan taitoihin nähden yhtä kovan vauhdin… Eikä iällä ole loppupeleissä väliä, lapsena olisin epäonnistunut niissä apinatempuissa, joita lapseni tekee leikiten ja aikuisena en edes haluaisi yrittää.

Pidän silti suuni enimmäkseen kiinni, vaikka välillä tekee ihan fyysisesti heikkoa katsoa lapsen riekkumista. Koetan tolkuttaa itselleni, että lapseni ei ole yhtä kömpelö kuin minä. Haluan antaa hänelle mahdollisuuden yrittää ja useimmiten hän, ilokseni ja ihmetyksekseni, onnistuukin.

Mies on ihan eri maata, pieni, sitkeä, notkea ja lihaksikas. Joskus nurkasta kuuluu ähinää ja siellähän mies punnertaa, pää alaspäin, käsien varassa, ovea vasten, Hän kiipeää käsivoimilla palotikkailta hurjan matkan kylmän vintin luukulle, heittää voltin tai kiihdyttää pallon kanssa ohitseni nopeammin kuin juoksen ilman palloa. Siitä huolimatta, että olen pelannut erilaisia pallopelejä reilut kymmenen vuotta elämästäni.

Ja voi että välillä tunnenkin itseni kömpelöksi. Surkuhupaisia esimerkkejä riittää. Olen tehnyt vaikkapa kuperkeikan viimeksi kolmannella luokalla. Silloin vauhtia oli liikaa, koska opettaja huusi ja hoputti meitä tekemään kuperkeikkoja jonossa ja sarjassa. Sain paineen alla itseni jotenkin solmuun niin että niskaan, selkään ja jalkoihin sattui kerralla kovaa ja vähän kerrallaan viikkokausia sen jälkeen. En ole koskaan tehnyt myöskään yhtään kärrynpyörää, seissyt käsilläni tai kiivennyt köyttä pitkin kattoon. Enkä osaa hyppiä hyppynarua, vaikka yrittäisin.

Olen jäykkä ja jähmeä, ainut hyvin liikkuva osa kehossani ovat nivelet ja ne liikkuvatkin sitten liikaa. Minusta voisi tulla hyvä painija, mutta tanssijaksi minusta ei olisi. Pärjään kohtuullisen hyvin kestävyyslajeissa ja raakaa voimaa vaativissa jutuissa, mutta nopeus ja räjähtävyys eivät kuvaa kehoani millään muotoa, joskin henkiseltä puolelta niitä löytyy.

Mietin, millaisen esimerkin annan lapselleni säännöllisen liikunnan ja fyysisen aktiivisuuden osalta, kaikkine heikkouksineni. Kuljenko arkisia, paikasta toiseen siirtymisen vuoksi tehtäviä, matkoja kävellen ja pyörällä, kävelenkö portaita ja käynkö useamman kerran viikossa hikiliikkumassa? Ja näkeekö lapsi minun tekevän sellaisiakin liikunta-aktiviteetteja, jotka eivät ole vain suorituksia vaan tuovat myös aitoa iloa?

Esimerkin näyttäminen on yksi syy sille, miksi olen koettanut ylläpitää aktiivisia liikuntatottumuksia jo nyt, lapsen ollessa vielä pieni. Kiireen ja hankalien hetkienkin keskellä tulee yleensä pidettyä kiinni rutiineista ja siksi myös liikunnan harrastamisesta täytyy tehdä vahva rutiini. Kiitän kyllä onneani myös siitä, että lapsella on paljon esimerkkejä luontevasta ja helposta suhteesta liikuntaan ympärillään. Varsinkin molemmat isoisät ja kaikki kummit liikkuvat, kukin omalla tavallaan ja uskoisin heidän voivan ja jopa haluavan viedä lasta liikkumaan, kokeilemaan erilaisia lajeja ja pitämään hauskaa liikunnan parissa.

Katselen silti kateellisina niitä äitejä, jotka pysyvät pystyssä luistimet jalassa eivätkä huoju kaukalon ja ylpeytensä viimeisestä reunasta kiinni pitäen täpötäyden yleisöluisteluvuoron alusta loppuun. Niitä joilta ei pääse itku kotimatkalla ja jotka eivät kaadu yrittäessään sohia suksien siteitä kiinni sauvoilla, tasamaalla seisoessaan. Tankotanssijoita, trapetsitaiteilijoita, saakelin ilma-akrobaatteja.

Ottaa päähän ja sylettää. Haluaisin että lapsi voisi sanoa: ”Katso mitä äiti osaa”. Ettei hänen tarvitsisi mumista puoliääneen, ettei äiti oikein ole liikunnallista tyyppiä vaan ennemminkin… niin mitä? Keskinkertainen tuhertelija, amatöörileipoja, kelvollinen siivooja eikä kummoinenkaan roolimalli.

Podetteko te koskaan äitiyskriisejä urheiluun, liikunnalliseen elämäntapaan tai esimerkin voimalla kasvattamiseen liittyen?

Nyt se sitten iski, jokaisen syksyn pakollinen syysflunssa.

Lapsihan oli jossain määrin räkäinen jo koko lomaviikon, mutta suunta ei ole ollut ainakaan parempaan päin; Muutama viimeinen yö on ollut sellaista hyppimistä ja heräilyä, ettei olt tullut paljoa nukuttua. Ja viime aamuina olen herännyt myös itse pää sekä hengitystiet tukossa ja kurkku kipeänä.

Täytyy vain koettaa hoitaa itsensä pikaisesti kuntoon, sillä oman loman jäljiltä opiskelutehtäviä ja tenttikirjan sivuja olisi kahlattavana hurja määrä. Aseena flunssaa vastaan ajattelin kokeilla perinteisiä lääkkeitä kuten hunajateetä, lepoa ja vitamiinien yliannostusta.

Itselläni on karttunut vuosien varrella vahva kokemus puolikuntoisena töihin, urheilemaan, rientoihin ja opiskelupaikoille raahautumisesta, mutta lapsen sairastelu tietää yhden tai kahden päivän taukoa koulu- ja päiväkotihommissa.

Onneksi lapsella ei ole ollut enää kuumetta, vaikka tämä viime yönä lämpöiseltä tuntuikin. (Kuumekouristusriski kun kulkee suvussa vahvana ja voimissaan.) Pienen hapsinkakkiaisen puhti on tyystin pois ja aivan kaikki, siis todellakin kaikki, harmittaa.

”Nuhakuume, flunssatauti, eihän siitä kukaan nauti, jätä rauhaan Kuutti polo, anna sille hyvä olo, etsi tauti toinen kolo”

Kaksikymmentäneljä vuotta mittarissa ja hyvältä tuntuu. Viimeinen vuosi on ollut aivan huikea! Vanhemmuuteen kasvamista iloineen ja raivokohtauksineen, reissaamista, rakkautta sekä uusia ystäviä.

Naamassa on ryppyjen seurana myös teini-iälle ominaisempia näppyjä ja raskauden aikana kerättyjä kiloja on edelleen muutama jäljellä, mutta pääni ei ole varmaan koskaan voinut näin hyvin. Ja kehokin on saanut nauttia hyvästä ruoasta ja lisääntyneestä liikunnasta.

Blogin pitäminen on kuulunut kiinteästi kuluneeseen vuoteen, ihanine vertaistukea, ajattelemisen aiheita ja kannustusta antaneine kommentteineen. Blogin kirjoittaminen ja kuvien ottaminen ovat antaneet mahdollisuuden ikuistaa ja jakaa tärkeitä hetkiämme, kauniita asioita ja ajatuksiani. Blogin kautta tutuiksi tulleet lukijat ja kanssabloggaajat ovat olleet huikeita tyyppejä, joihin en olisi törmännyt ilman blogia. Kiitos siis teille kaikille tästä vuodesta!

Jos vuosi olisi ollut elämäni raskain, täynnä kriisejä ja menetyksiä, voisin sanoa että edessä on varmasti vain parempaa, mutta haluan uskoa että mainiosta kuluneesta vuodesta huolimatta ensi vuosi voi olla vielä tätäkin hienompi. Toivottavasti törmäilemme sen aikana kasvotusten tai kommenttien merkeissä!

Tasan viikko on vierähtänyt, ilman yhtäkään imetystä. Viimeksi olen imettänyt viime viikon tiistain aamuna. Mutta miten tähän päädyttiin? Eihän siitä ole kauankaan, kun pohdin, pitääkö imetys lopettaa juuri jonain tiettynä hetkenä, jos se ei tunnu äidin tai lapsen kannalta sopivalta…

Lapsi oli isovanhempiensa kanssa viikonloppuna yhden yön mökillä ja vietti seuraavan yön isänsä kanssa samoissa maisemissa ennen kotiin palaamistaan. Keksin viime viikolla että imetyksen lopullinen alasajo olisi hyvä ajoittaa lähelle erossa vietettyä kahta yötä. Tiistai-iltana imetys jäi välistä koetettuani pitää lapsen kiireisenä nukahtamiseen asti ja keskiviikkona lähdin Helsinkiin pojan käydessä yöpuulle.

Kolmena tai neljänä ensimmäisenä päivänä jouduin tyhjentämään maitoa pois pieniä määriä, useampaan otteeseen päivän mittaan, sillä sitä riitti edelleen tuottamaan pakkautuessaan kipeän ja kiristävän tunteen. Parissa päivässä tuotanto vähentyi niin että saatoin lopettaa varsinaisen tyhjentämisen.

Maidon määrä vaihtelee vuorokaudenajasta riippuen, viimeaikaisina vakiintuneina imetysaikoina eli aamulla ja illalla maitoa olisi tarjolla eniten. Olisikin mukavaa tietää, milloin rinnat aikovat luopua toivosta. Lukemani perusteella siinä voi mennä tovin. Fyysisesti siis kituutan hieman kivuliaan olotilan kanssa ja rintatulehdusta peläten. Katsotaan, alkaako maitoa nousta vielä vuosienkin päästä, kun näen vaikkapa söpöjä kissanpentuja. (EIH!)

Psyykkisesti päätös oli kaikessa spontaaniuudessaan yllättävän helppo. Olo on hieman haikea, mutta samaan aikaan helpottunut, joten ehkä minun kohdallani tämä oli se paljon puhuttu oikea aika™ lopettaa.

Entä lapsen reaktio? Päiväkotiharjoittelun aikana ja ensimmäisellä hoitoviikolla lapsi oli hyvinkin läheisyyden- ja rintamaidonkipeä. Mutta nyt, kun arki on asettunut uusiin uomiinsa, tilanne oli normalisoitunut. Kun pistin tissit telakalle, taapero on käynyt muutaman kerran kurkkimassa paidan alle ja taputtelemassa tissejä, mutta jättänyt asian siihen. Vain ensimmäisinä päivinä tämä koetti protestoida kitisten aamu- ja iltamaitojen puuttumista.

Laulan oodin rintakumeille tässä asiassa! Uskon että tämä vieroitushässäkkä olisi saattanut itsepäisen lapseni tuntien olla massiivisella tavalla hankalampi, jos juominen onnistuisi ilman rintakumeja. Nyt kun ne on piilotettu lapsen ulottumattomiin, tämä ei olisi voinut juoda vaikka olisi halunnutkin.

Kuvitteellinen äiti-poika-dialogimme imetyksen lopettamisesta voisi mennä jotensakin näin:
” Tämä imetyshomma olisi sitten tässä, ei tipu eikä suihkua enää. ”
” Okei, onhan päivässä muutakin puuhaa kuin roikkua tissillä. ”

Hyvin meni, mutta menkööt!

SEURAA BLOGIANI BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA JA FACEBOOKISSA