Päiväkotiarkeen sopeutumista ja erään raivarin anatomiaa

Päiväkodin aloitus on alkanut paremmin kuin osasin toivoa. Aamuisin on tirautettu pienet itkut lähes päivittäin, mutta vanhemman lähdön aiheuttaman alkujärkytyksen jälkeen ruokailut, ulkoilut, leikit ja päiväunet ovat sujuneet ongelmitta.

Päiväunia kammosin ennalta eniten; Vahvimmat – ja ainoat, päiväkotiharjoittelutraumat sainkin ensimmäistä päiväuniyritystä säestäneestä riivatusta kirkumisesta. Kuutti kiipeää päiväuniaikaan tyytyväisenä omaan sänkyynsä, ottaa pupun kainaloon ja nukahtaa pyörittyään sängyssä aikansa. Viidentenä kunnon hoitopäivänä päiväunet olivat hoituneet jopa ilman tuttia ja unipupua, jotka hyvät vanhemmat™ olivat unohtaneet pakata päiväkotireppuun.

Päiväkodin aloitus pyörii lapsella selvästi mielessä sekä hereillä että unissa. Öisin on heräilty taas aiempaa useammin ja monesti on vaikuttanut siltä, että lapsi kaipaa rauhoittelua ja jopa kevyttä herättelyä, hätäännyttyään ilmeisesti kurjien unien vuoksi. Jos olen ollut väsynyt jo kaiken uuden omaksumisen ja lapsen pärjäämisestä stressaamisen vuoksi, eivät rikkonaiset yöunet ole ainakaan auttaneet asiaa.

Yöllisten karjumisien lisäksi huutoa on riittänyt myös iltapäivisin, iltaisin ja viikonloppuisin. Olen koettanut antaa lapselle enemmän huomiota ilta-aikaan, koska olen hänen kanssaan nyt vähemmän kuin aiemmin, mutta tuntuu siltä ettei mikään huomion määrä riittäisi. Aiemmin lapsi malttoi puuhata usein yksin edes sen hetken että kävin vessassa, levitin pyykit tai lämmitin ruoan, mutta nyt tuntuu, että jalassani roikkuu koko ajan surkea ja seurankipeä lapsi.

Että jos kodissamme vallitsee kaaos ja koulutyöt palautuvat säännönmukaisesti viime tipassa tai myöhässä, selittäkää tuolle lapselle etten voi olla tämän käytettävissä joka ikistä läsnäolopakollisen opiskeluajan ulkopuoleista vuorokauden sekuntia. Laitan toivoni siihen että tämä on vain ohimenevä vaihe ja jossain kohtaa lapsi unohtaa ripustautua minuun ja palaa taas hieman itsenäisemmäksi toimijaksi. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.

Lapsemme on melko perisuomalaisiin sukujuuriinsa nähden yllättävän eteläeurooppalaisella temperamentilla varustettu, ainakin mitä tulee harmituksen ilmauksiin. Filmaamista, karjuntakohtauksia ja teatraalista huitomista sekä heittäytymisiä riittää. Irrationaalisia raivokohtauksia on saatu tuta ennen päiväkodin aloittamistakin. Lankapuhelimen kännykän kuulokeporttiin sopimaton latauspiuha, väärässä paikassa olevat tavarat, liian hitaasti ruokaa lämmittävä mikro ja koira joka ei suostu popsimaan pehmoappelsiinia saattavat saattaa tyypin höyrystymispisteeseen kolmessa sekunnissa.

Usein koetan rauhoittaa raivokohtausta juttelemalla, siirtämällä lapsen huomiota toisaalle ja kiukun yltyessä myös ottamalla syliin. Sylissäpidon käyttämisen houkuttelevuutta rauhoittelukeinona vähentää raivokohtauksen potentiaalinen ilmeneminen äidin pahoinpitelemisenä (kts. Aikuistensuojeluviranomainen hakusessa).

Kävimme katsomassa ja ruokkimassa lintuja. Kun kulho oli tyhjennetty siemenistä, alkoi välipala-aika lähestyä ja sanoin lapselle, että mennäänpä sisään syömään. Taaperon mielestä ulkona olisi pitänyt olla pidempään ja sain perässäni vastenhakoisesti raahautuvalta lapselta osakseni synkkiä mulkauksia, karjuntaa ja nyrkin heristelyä.

Koetin ensin jutella mukavia, motivoida banaanilla, leivällä, koiran näkemisellä ja vaikka millä, mutta totesin sitten että ehkä tyypin täytyy antaa purkaa kiukkuaan. Kaivoin lintujen ruokintaa varten mukaan otetun, mutta käyttämättä jääneen kameran esiin ja tässäpä olisi todistusaineistoa minuutin kiukkuhepulista.

Matkalla jo kerran rauhoittunut ja kohtaloonsa tyytynyt lapsi keräsi vielä kerran kiukkunsa ja karjaisi niin että alimman kerroksen mummojen asunnoissa kappaverhot alkoivat lepattaa ja joulukaktukset putosivat kukkahyllyiltään. Että tervetuloa vaan meidän uuteen arkeen!

P.S. Ihan hyvin menee, mutta sopeutumisvaihe on selvästi rankka meille molemmille herkille sieluille, miehelle ei niinkään.

 

Ensimmäinen koulupäivä (pitkästä aikaa)

Nukuin viime yön levottomasti ja heräsin aamulla kuudelta. Aamutoimien saaminen valmiiksi tuntui kestävän ikuisuuden. Päätin lähteä varmasti tarpeeksi ajoissa ehtiäkseni riittävän aikaiseen junaan ja välttääkseni hiki niskassa juoksemisen Tikkurilan asemalaituria pitkin.

Vanhoja tuttuja naamoja oli mukava nähdä ja valmistumis- opiskelumotivaatiokin on hyvällä mallilla. Istuimme koululla aamusta myöhäiseen iltapäivään ja täytyy sanoa että ensimmäinen kokonaisuus ennen kahvitaukoa oli harvinaisen turha. Maalaamista ja leikkimistä, tuleviin opintojaksoihin orientoitumisen sijaan, pyh!

Alun tyhjäkäynnin jälkeen rysäytettiinkin tiskiin kuvaukset opintojaksoista, lähipäivinä alkavista hankkeista, ryhmäydyttiin hankeporukoihin ja lueteltiin aikataululistauksia toisensa perään.

Opintotoimistoon oli kymmenien ihmisten jono, heinä-elokuussa tilatut opiskelijakortit tulevat kuulemma sitten joskus, ruokalassa loppuivat tarjoittimet, lasit, lautaset ja kasvisruoka kesken. Ruokajono kiemurteli linjastoilta käytävää pitkin ulko-oville asti. Ehkä tämä kesälomilta paluu, kertaheitolla täyteen säpinään, teki tiukkaa muillekin.

Osaan jotenkin asennoitua paljon paremmin siihen, ettei lasten kanssa mene mikään aina kaikki suunnitelmien mukaisesti. ”Aikuisten maailmassa” asioidessani oletan paljon enemmän määrätietoisuutta, täsmällisyyttä, ennakointia, perusteellista suunnittelua – kaiken kaikkiaan viimeisen päälle tehtyjä hommia.

Kahden vaihtoehdon välillä huojuminen, myöhästelemiset, kehno aikataulutus, väentungoksen tai kaaoksen syntymisen mahdollistaminen sekä kaikensorttinen muukin tyräily saavat minut – varsinkin toistuessaan, ärtymään.

Aloitan seuraavat ja toivottavasti toviksi viimeiset kaksi opiskeluvuottani enimmäkseen hyvillä mielin. Kammoan kuitenkin etukäteen sekavasti suunniteltuja opintokokonaisuuksia, kaikkien opintopolkujen tunkemista samaan muottiin, tökkivää tiedotusta ja asennetta, jonka mukaan kaikki tieto pitäisi etsiä ja tuottaa itse – ja muutaman kirjan lukemisen jälkeen kaiken päälle vielä esittää asiantuntijaa. Eli siis taattua Laureaa.

Nyt väsyttää hurjasti. Tekisi mieli vain painaa pää tyynyyn ja nukkua, mutta päivä tulee jatkumaan vielä pitkään crossingtunnin, lapsen nukuttamisen, opiskeluaikataulujen pyörittelyn ja blogitouhujen parissa.

Miten teillä? Onko arki alkanut, uusin tai vanhoin kuvioin ja miltä nyt tuntuu?

 

Penaalianalyysin paikka

Mua lemmitkö vielä Kustaa-blogin Marietta tyypitteli tontillaan erilaisia penaalinkäyttäjiä. Juttua lukiessani tartuin otsikon kysymykseen ”Mitä penaalisi kertoo sinusta?”.

Opiskeluni jatkuvat yli puolentoista vuoden tauon jälkeen ensi viikolla, joten oli jopa ajankohtaista kaivaa penaali esiin kirjahyllystä ja selvittää, mitä kaikkea sen sisään onkaan kertynyt.

Mitenhän luonnehtisin itseäni penaalitestin perusteella?

Pitää itäblokin alueella tuotetuista, nostalgisista (lasten) animaatioista. Itki lapsena kun Nalle Luppakorva loppui.

On joko tarpeeksi aikuinen kehdatakseen käyttää juuri haluamansa laista penaalia muiden mielipiteistä välittämättä tai niin hölmö, ettei ymmärrä Myyrä-penaalin olevan joidenkin mielestä kaikkea muuta kuin uskottava.

Penaali on kokoa iso ja mukana kulkee vielä ylimääräinen pussukka. Ei siis osaa pakata kevyesti muutenkaan.

Paikkaa peruskouluaikaisia Stabilotraumojaan kantamalla mukana isoa settiä erivärisiä kuitukyniä. Kun ei saanut niitä silloin yläasteella.

Tykkää Marimekosta, mutta on joko varaton tai liian pihi hankkiakseen näiltä mitään isompia ja kalliimpia tuotteita.

Elättelee romantisoituja kuvitelmia opiskelualansa hauskuudesta; Kuinka monissa korkeakouluopinnoissa tarvitaan laajaa valikoimaa puuvärikyniä mutta vähäistä määrää yliviivaustusseja?

Kantaa mukanaan laajan kynäarsenaalin lisäksi useampaa teroitinta, saksia, teippirullaa, harppia ja muistitikkua mutta vain yhtä pyyhekumia. Kuvittelee siis olevansa hyvinkin käytännöllinen ja varautuvansa kaikkeen, muttei kuitenkaan vaivaudu kuljettamaan useampaa kumia mukana varmuuden vuoksi.

On neuroottisuuteen asti taipuvainen järjestelemään jokaisen pienenkin esineen omalle, ennalta määrätylle paikalleen. Kaikilla tavaroilla kynistä saksiin ja muistutikkuun pitää olla oma kumilenkkinsä tai taskunsa.

Käytättekö vielä penaaleja ja millaisia pseudotieteellisä päätelmiä niiden perusteella voidaan johtaa persoonastanne, sosioekonomisesta asemastanne tai auranne väristä?

 

Shoppailuterapiaa

Minulla on pieni päiväkotiahdistus päällä. Mies vei lapsen aamulla päiväkodille ja minä haen tämän kotiin. Ehkä näin oli hyvä, kun otetaan huomioon, että kulutin eilisillasta osan parkumalla surkeaa oloani. Koetan naputella illaksi tuntemuksia aiheesta kirjalliseen muotoon. Yritän hengittää syvään ja hälventää stressiä kuluttamalla koneaikaani shoppailuun. Parempi sekin kuin syödä suruunsa…

Tajusin, etten ole tainnut pahemmin ikinä blogissa erikseen mainita Elloksen Vertbaudet-merkkiä, joka on ollut positiivinen löytö. Valikoimaan kuuluu kohtuullisen hintaisia tai edullisia perusvaatteita, muun muassa sitä hankalasti löydettävää mustaakin on monessa vaatteessa saatavilla.

Yksiväristen ja raidallisten vaatteiden rinnalta löytyy jotain kivoja printtejä. Varsinkin settien puolelta löytyy välillä onnistuneita kokonaisuuksia, joita olisi hauska hankkia vaikkapa lahjaksi. Jos etsii isompaa määrää käyttövaatteita jossain tietyssä koossa, useamman vaatteen setit ovat taloudellisestikin järkevä vaihtoehto: Esimerkiksi neljän peruspuseron seteissä yhden paidan hinta voi olla nelisen euroa!

Parasta tässä on se, että Elloksen alennuskoodit ovat käytettävissä Vertbaudetin vaatteisiin, toisin kuin moniin muihin Elloksella myynnissä oleviin merkkituotteisiin. Ja alennushaukka kiittää, hih. (Taisinpa hyödyntää juuri -40% kalleimmasta tuotteesta ja ilmaiset postikulut-tarjouksen.)

Edulliset löydöt, edes vähän parempi mieli!

P.S. Hienoa kollaasia tehdessäni en tajunnut, että tuon yhden paidan tekstit näyttävät vähän hullunkurisilta, kun olen käännellyt paidan kuvaa…

 

Paluu menneisyyteen osa 2: Ai mikä teini-ikä?

Jatkan viimein Kristaliinan haasteeseen vastaamista. Ensimmäisessä osassahan käsittelin vuotta 1999, muun muassa elämääni ala-asteella, koulumaailman varjopuolia sekä esimurrosikää.

Huhtikuussa 2003 olin 13-vuotias, täyttäisin samana vuonna vielä 14. Olin seitsemännellä luokalla. Samalle yläasteen luokalle oli siirtynyt iso osa vanhasta luokastamme. Joitain hyviä ystäviäni oli lähtenyt erityispainotteisille luokille kuten draamaluokalle, mutta toisaalta ala-asteluokkamme ärsyttävimmät tyypit olivat myös suunnanneet muualle.

Olen aina nauttinut koulunkäynnistä kohtuullisen paljon eikä yläaste tehnyt poikkeusta. Luin mieluusti kokeisiin, kirjoitin esseitä, treenasin sanakokeita varten – jopa harjoittelin matematiikkaa, joka on aina ollut suosikki-inhokkiaineeni. Yläasteaika oli koulun osalta muutenkin aika seesteistä. Sain olla rauhassa ja onnistumisen kokemuksia kertyi monissa aineissa. Hienoja kokemuksia sain myös työelämään tutustumisien kautta.

Mutta kotona kuohui. Tein verrattain paljon kotitöitä, arvosanani olivat hyviä eivätkä sopimusrikkomukset tai päihdekokeilut kuuluneet elämääni. Koin siksi epäreiluksi tavan, jolla menemisiäni vahdittiin ja laskettiin. Jos halusin lähteä kavereille, jouduin kertomaan tarkasti milloin palaisin, vaikkei kyse ollut ilta-ajoista eikä samalle päivälle ollut sovittu muuta menoa. Muutaman tunnin Helsingissä kiertelyn jälkeen saattoi tulla puhelu, jossa käskettiin palaamaan kotiin saman tien. Pidempien reissujen jälkeen kotona odotti sinä aikana kertyineiden kotitöiden lista.

Isoimmat riidat käytiinkin kotona juuri liikkumisvapaudesta. Jälkikäteenkin katsoen olen sitä mieltä, että kaikki muutkin saivat nimittäin olla ja tehdä asioita helpommin ja vapaammin kuin minä. Siinä missä teini-ikäiset ovat usein sitä mieltä, että heillä on asiat aina kurjemmin kuin muilla, oli asia tai tilanne oikeasti mikä hyvänsä, enin osa kavereistani oli tuolloin sitä mieltä, että minun oli vaikein päästä osallistumaan tai lähtemään minnekään.

Pidin kehoani isokokoisena ja kolhona, reisiäni paksuina ja tukkaani lättänänä. En vellonut itsesäälissä tai -inhossa, mutten myöskään ajatellut olevani mitenkään viehättävä. Kadehdin mielestäni laihoja ja kauniita tyttöjä; Ajattelin satunnaisesti heidän olevan ihmisinä epämiellyttäviä, koska he saivat kaiken ulkonäkönsä avulla helpommin. Jonkin verran koin epävarmuutta myös siitä ettei minulla ollut kertynyt yhtään seurustelukumppaneita, kun monet kaverit kävivät läpi ensimmäisiä ihmissuhdekokeiluja jo ala-asteella.

Kirjoittaminen oli minulle tärkeää ja sain palautetta ja kannustusta äidinkielen opettajaltamme ”Katilta”, jota muistelen edelleen lämmöllä. Kirjahyllyssäni on edelleen mapillinen vanhoja tekstejäni. Musiikkia kuuntelin lähinnä hyvien lyriikoiden toivossa ja itselle mieluisista kappaleista sain inspiraatiota niin kuvataiteisiin kuin kirjoittamiseenkin.

Yläasteella tein myös ensimmäisen sähköpostiosoitteeni, liityin jossain vaiheessa IRC-Galleriaan, kehitin itselleni verkko-alter egon ja osallistuin keskusteluihin erilaisilla foorumeilla. Erästä fantasiakirjasarjaa käsittelevällä foorumilla tutustuin uusiin ihmisiin, joita tapasin useampaan otteeseen eri kokoonpanolla. Aktiivisimmin mukana olleen porukan kanssa ystävystyimme vähitellen ja kolmen kanssa olen edelleen säännöllisen epäsäännöllisesti tekemisissä.

Monille muille Kerava, ehkä jopa koko Suomi oli paha paikka, josta täytyisi päästä pian pois. Ahdasmielistä, pimeää, kylmää, rumaa, sivistymätöntä, eikä täältä edes saanut mitään hienoja vaatteita kuten halpamaanantain farkkuja. Monet kaverit lähtivätkin lukioon joko Järvenpäähän tai Tikkurilaan, osa Helsinkiin asti.

Minä olin verrattain tyytyväinen ja koetin muistuttaa kotikaupunkimme hyvistä puolista ja siitä, että monet palaavat opiskelujen ja aikuistumisen jälkeen juurilleen. En tainnut saavuttaa ajatuksillani suurta suosiota.

Harrastin vaihtelevasti erilaisia urheilulajeja, ainakin pesäpalloa ja karatea. Kuvataidekoulu jatkui pitkäaikaisimpana harrastuksenani. Kuvataidekoululla samaan pöytäseurueeseen kertyi vähitellen isokin porukka ja välillä tuntui siltä, että jutteleminen ohitti terapeuttisuudessa taiteen tekemisen.

Osa porukasta lähti, uusia liitttyi mukaan ja osa jäi vuosien varrella. Lopulta tapasimme pienen porukan voimin harrastusajan ulkopuolellakin. Yläasteajalla solmituista tuttavuuksista on itse asiassa syntynyt monia pitkäaikaisia ja tärkeitä ystävyyssuhteita.

Moni muistaa yläasteen repivien riitojen, murrosiän kuohunnan, kehokriisien ja sekavien, viinanhuuruisten viikonloppujen, oksentelujen ja sammumisien aikana. Itselleni yläaste oli itse asiassa hyvää aikaa palautella itsetuntoa, kasvaa ja luoda sosiaalisia verkostoja.

Viimeisessä kolmessa osassa ajankohtia ovat maaliskuu ja syyskuu 2009 sekä heinäkuu 2010.

P.S. Kerron salaisuuden. Jos hiuslaatusi on kuiva ja rastoittumiseen taipuvainen,
älä laitata permanenttia!

Hamsteri mikä hamsteri

Asunnossamme on ollut aamupäivän ohjelmanumerona taas suuri tekstiilishow.

Kaikki alkoi siitä, että huomasin koon 80 vaatteiden käyvän pikkuhiljaa vääjäämättä pieniksi pojalle. Vaate toisensa jälkeen kävi niukaksi hihoista, pituudesta tai lahkeista sekä vaipan kohdalta.

Kaivoin siis koon 86 vaatteet esiin ja kuten aikaisemmasta postauksestani ehkä muistatte, niitä riittää.

(Tuolloinhan kuvasin koko keon läpi – sekä ylä– että alaosat)

Järjestelin samalla koon 92 vaatteet siistimmin lastenhuoneen kaapin yläkoreihin ja raahasin koon 98/104 vaatteet kellarista odottamaan kaikista ylimpiin koreihin.

Siellä ne saavatkin nyt pölyttyä muutaman vuoden…

Tällä toimenpiteellä pyrin lähinnä siihen että muistaisin, ettei kahta seuraavaakaan vaatekokoa varten tarvitsisi enää tehdä suuremmin hankintoja.

Alennusmyyntien ja kirpputorien ahkera kiertäminen on selvästi tehnyt tehtävänsä. Enin osa vaatteista onkin joko saatu tai hankittu käytettyinä. Uusista vaatteista valtaosa on ostettu reilusti alennettuun hintaan.

Rahaa ei siis ole palanut ihan hurjasti, lähinnä etsimiseen on mennyt aikaa. Mutta mieluisaa tekemistähän vaatteiden metsästäminen edullisemmalla hinnalla minulle on.

Löytyykö linjoilta muita vaatehamstereita, joiden täytyy muistuttaa itselleen, ettei tavaraa tarvitsisi ostaa enää edes varmuuden vuoksi? (Kun varmuusvarastojakin on jo.)

Kuvissa on siis koon 92 ja 98/104 paita- ja housupinoja sekä neljä koria, joissa niitä säilytetään lastenhuoneen säilytysnurkassa. Meinasin ensin kirjottaa, että neljä laatikollistahan niitä vaan oli, mutta totesin että olisi oikeasti huolestuttavaa, jos neljä koriakaan ei riittäisi niille…

 

Päiväkodin aloitus lähenee

Kävimme keskiviikkona juttelemassa päiväkodin johtajan kanssa päivähoidon käytännön asioista. Meiltä kyseltiin muun muassa hoitoaikoja, varahakijoiden nimiä ja yhteystietoja ja lupaa kuvata lasta päiväkodissa (esitteitä tai ryhmän omaa käyttöä varten). Kertasimme pääpiirteissään myös, millaisia velvoitteita laki asettaa päivähoidolle.

Kuutti on ilmoitettu päivähoitoon kokopäiväisenä, mutta pyrimme siihen, ettei tämän päiväkotipäivistä tulisi täyden työpäivän pituisia ainakaan näin alussa. Miehen joustava työaika ja kotitoimistossa työskenteleminen sekä vaihtelevat opiskeluaikatauluni mahdollistanevat joko lapsen viemisen myöhemmin hoitoon tai sieltä pois hakemisen aiemmin- jopa kokonaiset vapaapäivät silloin tällöin.

Päiväkotiin totuttelu ja uuden arjen harjoittelukin pitäisi aloittaa; Sovimme käyvämme ensi viikolla tutustumassa hoitajiin ja kavereihin päiväkodin pihalla muiden ulkoillessa ja kahden viimeisen viikon aikana uskaltautuvamme sisätouhuihinkin. Pikkuhiljaa osallistumme ruokailuihin ja päiväuniin ja viimeisen viikon aikana totutellaan olemaan ryhmässä myös ilman vanhempaa.

Kuutin päiväkodin ryhmien nimien selvittyä ne tuntuivat minusta hauskalta sattumalta. Lindgrenin eräästä sadusta löytyvän nimen haltiana lapsi sopinee hyvin päiväkotiin, josta löytyvät muun muassa Kissankulma, Vaahteramäki, Melukylä ja Huvikumpu.

Pienimpien ryhmässä on tällä hetkellä kymmenen lasta sekä kolme hoitajaa – paikkoja on kaiken kaikkiaankin vain kaksitoista. Elokuussa lapsia on paikalla jopa vähemmän kuin kymmenen, joten tutustumisjaksomme tulee olemaan melko rauhallinen. Kaikki lapset ovat alle kolmevuotiaita, joten voisi toivoa, etteivät leikit ja kohtaamiset yltyisi kovin rajuiksi. Isompien lasten jalkoihinkaan ei jää samalla lailla, kun nämä touhuavat eri ryhmissä ja erillisellä piha-alueellaan.

Kävimme kurkistamassa ryhmätilan palveluskeskustelun yhteydessä ja tapasimme myös ryhmässä työskentelevät aikuiset. Huomasin ryhmässä ainakin kaksi harrastuksien ja kerhojen kautta ennestään tuttua lasta. Pojalle oli jo oma nimikoitu lokeropaikkansakin valmiina.

Tänään kävimme leikkimässä tovin pihalla. Pienen ujostelun jälkeen kärryjen työntäminen, hiekkaleikit ja keinuminen alkoivat kiinnostaa. Hetken päästä pieneen liukumäkeen kiivettiin ja sieltä laskettiin alas niin että hiekka vain ropisi joka suuntaan. Muiden aikuisten kuin minun ottaessa kontaktia ujous otti vielä vallan eikä heille vastattu mitään.

Leikkiessä selvisi jo päiväkotielämän realiteettejakin. Muutamat isommat tytöt ilmoittivat Kuutille tomerina, ettei tämä pääsisi laivan kyytiin koska ”poikia ei oteta mukaan”. Hienoa, tästä se lasten keskinäinen ”sukupuolikasvatus” eli aikuisilta opittujen urponormien siirtäminen seuraavalle sukupolvelle sitten alkaa. Lisää vapaavalintainen ruma sana tähän.

Nyt on aloituskeskusteluaika sovittu myös omahoitajan kanssa ja kaikki lappuset täytetty sekä kysymyksiä pohdittu etukäteen miehen kanssa. Yleisesti ottaen suhtautuminen päivähoidon alkuun on melko levollinen ja positiivinen, vaikka tuntuukin hiukan kurjalta, että oma lapsi on jo alle kuukauden päästä yksi monista, jotka joutuvat odottamaan milloin joku ehtii nostaa pois keinusta, kuunnella asioita, keskustella niitä näitä, lukea tai puuttua riitatilanteisiin.

P.S. Lievitin päiväkodin aloituskuohuntaani hieman tilaamalla kerhotossut ja -repun Tohvelisankarilta. Niiden pitäisi saapua joskus ensi viikon puolella.

 

Maanantaikiukuttelun karkoitus

Nyt ollaan siinä pisteessä ”lomaa”, että alan toivoa palaamistamme normaaliin arkeen. Oli normaalin arjen kaava sitten kotihoito ja puolison työ tai vanhemmat töissä sekä opiskelemassa ja lapsi päiväkodissa. Hieman kiristää pinnaa.

Toivottavasti teillä on vähemmän hermoja raastava maanantai. Omaksi ja muiden piristykseksi jätän valittamisen tähän ja julkaisen jotain, mikä hauskuuttaa ainakin itseäni.

P.S. Yksikään lapsi ei todistettavasti kuristunut hyttysverhoon, vaikka siltä pahasti näyttikin jälkikäteen kuvia selatessa.

 

Kotityötaistelua

Menihän siinä yhdeksän kuukautta, nimittäin edellisestä sen verran isosta pamauksesta että asiasta tuli mainittua blogissakin. Tänään siis paukkuivat ovet ja kähisin kipeästä kurkustani ulos melko kitkeriä kommentteja.

Blogia pidempään seuranneita tai meidät tuntevia tuskin yllättää että siivoamisestahan meillä tapeltiin; Niin sanotusta viikkosiivouksesta eli viikon tai kahden välein tapahtuvasta perusteellisemmasta imuroinnista ja lattioiden pyyhkimisestä oli taas vierähtänyt tovi – kiitos kaiken reissaamisen ja vähäisen kotona oleilun.

Tein aamuvarhaisella pojan kanssa liikkeelle lähtiessäni selväksi, että olisi mukavaa, jos asunnon siivous olisi hoidettu miehelle kuuluvilta osin ennen kuin palaamme. Toivomus ei mielestäni ollut kohtuuton, olinhan kotiympyröissä oleillessamme koettanut pitää taaperoa välillä muualla touhuamassa, jotta mieskin ehtisi viettää lomaansa myös yksikseen. Kun tulin kotiin, siivousta ei oltu edes aloitettu.

Tein omia hommiani ja mies aloitti siivouksen. Menin nukuttamaan lasta päiväunille ja nukahdin itsekin. Kun heräsin, siivous oli taas pysähtynyt täysin ja mies selitti puhelimessa lähtevänsä juuri lapsen kanssa jonnekin. Olen tunnetusti mainiolla tuulella, jos olen nukahtanut päivällä. Rajulla flunssalla ja kuumeella saattoi olla myös osuutensa asiaan.

Sanoin pari valittua sanaa muun muassa siitä, etten kaipaa kotiimme vierailijoita, jos asunnossamme velloo edelleen tällainen paska. Ja että hommiaan voisi hieman priorisoida. Muutamaa oven pamautusta ja koriste-esinelokerikosta alas lennellyttä tavaraa myöhemmin painuin vierashuoneeseen nukkumaan tautiani pois vielä pariksi lisätunniksi. Taustalta kuului lapsen höpötystä ja imurin ääniä.

Kuten varmaan kävi ilmi, olen siis kipeä. Kuumemittari näytti 39,9 astetta iltapäivällä. Kuumelääkkeen voimin sain nukuttua niin syvää kuolleen unta etten meinannut herätä puhelimen sitkeään soimiseenkaan. Äsken ruumiinlämpö oli ylittänyt 40 astetta. Voisin ehkä ottaa toisen kuumelääkkeen.

Aamulla kun lähdin Helsinkiin ostoksille, tapaamaan J:tä ja hakemaan viimeisiä tarvikkeita taidearvonnan palkintojen postittamista varten, olo oli vielä ihan kelvollinen, mutta kotiin päästyäni istahdin keittiön lattialle yltäpäältä hiessä ja silmissä sumeni. Se siitä intervalli-crossingista sitten.

Toivon että yön yli lepääminen helpottaisi oloa sen verran että selviäisin kaikista huomiselle suunnittelemistani touhuista. Ja mieskin on tainnut leppyä, ehkä hiljaksiin myös vaimo. Ei meillä onneksi yleensä päivätolkulla riidellä, välillä vaan kuohahtaa yli.

P.S. Kummitäti H:n eilen pesemien ikkunoiden läpi kelpasi ihailla eilisiltaista auringonlaskua. Tämänpäiväistä kaatosadetta osasi sen avulla myös odottaa…

 

Tässä kehossa, näissä nahoissa

Kannanpa omankin korteni kekoon ja vastaan Mintun heittämään haasteeseen.

Kun kirjoitan nykyhetkessä suhteestani kehooni, viittaan mielelläni taannoiseen tekstiini aiheesta. Jos haluaa saada kattavamman käsityksen kasvamisestani nykyisiin mittoihini, liikunta- ja ruokailuhistoriastani tai kehonkuvaan liittyvän ajatusmaailmani kehittymisestä, kannattaa lukaista aiempi kertomukseni.

Eräs keskeinen asia omasta kehonkuvastani ja sen määrittelystä on jäänyt sivuosaan aiemmissa teksteissä. En ole mielestäni tuonut tarpeeksi selvästi esille sitä, miten vahvasti annan vartalolleni arvoa sen mahdollistamien suoritusten perusteella. Ei se ulkonäkö niinkään vaan kaikki mitä keholla voi tehdä.

Ja jos en ole aina kehoni kanssa sinut, se johtuukin selluliitin tai ryppyjen sijaan siitä että olen auttamattoman jähmeä ja kömpelö. Olen ollut niin kauan kuin pystyn muistamaan eli ainakin kaksikymmentä vuotta.

En ole koskaan osannut kiivetä liikuntasalin köysiä ylöspäin, seistä käsilläni, tehdä kärrynpyörää tai hyppiä hyppynarua. En muista koreografioita tai askeleita. Kompastun jalkoihini ja hätäännyn. Hukkaan rytmin, putoan, satutan itseni, kaadun ja häpeän. Pitkään liikunnasta puuttuikin kaikki ilo ja syytin siitä kehoani, joka oli, mielessäni, pettänyt minut.

Isohko ja vahva. Niinkin minua on luonnehdittu. (Vuosien koulukiusaamisen ja kehoni läskiksi ja rumaksi pilkkaamisen ohella. Mutta se on jo toinen tarina.) Riuska, täpäkkä emäntä. Tekijäihminen.

Suhtautumiseni näihin kommentteihin on ristiriitainen; Toisaalta minusta on hienoa jaksaa kantaa muuttolaatikoita, laukkuja tai rakennustarvikkeita jos tilanne niin vaatii. Ettei minun tarvitse olla koko ajan riippuvainen itseäni vahvempien avusta. En haluaisikaan olla heikko ja avuton. Mutta onko vahvuus ja fyysisyys naiselle tavoiteltavaa? Vai sanooko joku selän takana pian myös ”miesmäinen” ja ”näyttää transulta”.

Entäpä raskauden kehoon tuomat muutokset? (Niistäkin olen kirjoitellut laajemman jutun. Raskausarpien vaalenemisprosessiakin on seurattu.) Raskausarvet eivät ole minulle mitenkään uusi asia, vaikka raskauden mukanaan tuovat arvet kyljissä ja vatsassa olivat aiempia arpia rajumman näköiset; Murrosiässä pyylevä lapsenkehoni levisi kaikkialta muualta kuin vyötäröltä ja pituutta tuli kerralla paljon. Siihen pituuskasvu sitten jäikin. Raskausarpia oli kaikissa kasvukohdissa. Paino nousi, entisillä ruokailu- ja liikuntatottumuksillakin.

Raskaus ja synnytys eivät olleet erityisen voimaannuttavia. Raskaus sujui erinomaisesti, mutta synnytys menikin miten meni. Olin pitkään harmissani siitä, ettei alatiesynnytys ottanut onnistuakseen. Sitäkään, mukamas maailman luonnollisinta asiaa, en kyennyt hoitamaan kunnolla. Ja imetykseenkin olen tarvinnut koko ajan rintakumia. Eli ei näillä voi paljoa kehua retostella.

Edellisen jutun valokuvaajalla otatetun kuvan kaltaisen otoksen saisi varmasti uudestaankin. Ammattikuvaajan avulla studiovaloissa ainakin. Nämä kuvat on kuitenkin otettu tänä aamuna olohuoneessamme, miehen toimesta ja varsin ripeästi. Kuvauksen kohteena on edelleen 172 senttiä ja 80 kiloa naista, kaksi kiloa enemmän kuin muutama vuosi sitten.

Haluan olla mahdollisimman terve ja voida hyvin. Siksi koetan pudottaa painoani maltillisesti, vaikkapa kilon vuodessa, hikiliikkua ainakin kolme kertaa viikossa ja kunniottaa kehoani kiinnittämällä huomiota myös ravintoni laatuun.

Tekemäni työt ovat opettaneet, miten monella tapaa ihmisen keho voi sairastua, antaa periksi ja rajoittaa elämää. Ja vaikka sairaana tai liikuntarajoitteisenakin voi elää onnellista elämää, haluan jatkossa kiinnittää entistäkin enemmän huomiota kehoni hyvinvointiin, liikkuvuuteen ja terveyteen.

Koska mielestäni keho on elämistä, nauttimista ja tekemistä, ei esittelemistä varten.