Peiliin katsomisen paikka eli sananen syyttelystä

Minulla on rasittava tapa reagoida pieleen menneisiin asioihin tai pettymyksiin vierittämällä syy tapahtuneesta jonkun muun niskoille. Harvemmin silloin, kun kyseessä on oma virheeni vaan nimenomaan silloin, kun tapahtunut tilanne tai asia on sellainen, ettei sitä voida välttämättä jäljittää yhtään kenenkään aikaansaannokseksi.

Useimmiten näistä mielivaltaisista ryöpytyksistä saa osansa mies, jolle ilmeisesti kehtaan kiukutella joskus vähäisemmistäkin asioista. Tiedän itsekin, että toimintani ei ole reilua tai fiksua, mutten osaa aina pitää suutani kiinni silloin kun pettymys korventaa sisuskaluja.

Olen tyytyväinen siihen, että mies pitää puolensa ja sanoo, että asia ei ole hänen vikansa eikä hänen tarvitse sietää syyttelyä. Tosin välillä asiaa auttaisi vielä enemmän se, että sanottaisiin rohkaiseva sana tai kaksi harmissaan tai pettymyksessään kieriskelevälle vaimolle ja todettaisiin, että paska juttu, mutta eipä tästä voi syyttää kuin korkeintaan karmaa, universumia tai jättiläiskilpikonnien vaelluksien muuttamia merivirtoja.

Nyt lapsi sitten tyhjentää ammeeseen pakatut mökkitavarat.” (Kun veit autoon ensin matkalaukussa olevat poissa ollessamme.)

Kannattiko viivytellä häämatkan varaamisessa? Nyt parhaimpia vaihtoehtoja hotellille ei enää ole saatavilla.” (Lentoyhtiön konkurssin takia vaihdettavalle kohteelle.)

Itseänikin ärsyttää, että lipasahdan niin helposti syyttelemään toista. Voisinhan aina olla hiljaa, koettaa ratkaista tilanteen tai tyytyä kohtalooni, joka on harvoin kenestäkään toisesta suoranaisesti riippuvainen. Täysin tyhjästä olen tuskin keksinyt purkaa ärtymystäni näin; Jostainhan tämäkin toimintamalli on opittu eikä esimerkkiä tarvitse etsiä kovin kaukaa.

Olisi mukava tietää, onko muilla vastaavia ärsyttäviä, pinttyneitä toimintamalleja, jotka ovat vahingollisia sekä itselle että muille. Ja oletteko päässeet niistä eroon tai ainakin saaneet pahan tapanne siinä määrin hallintaan, että lipsahdatte toimimaan ei toivotulla tavalla enää vain harvoin. Hyviä asiantuntija- ja miksei sunnuntaipsykologivinkkejäkin otetaan vastaan.

Lapsi tuhoaa aivoni eli miksi en lue enää mitään

Tunnustan heti alkuun erään asian: En ole lukenut yhtään kirjaa puoleentoista vuoteen. Todettakoon saman tien tämän olevan aikaisempaan elämääni verrattuna erittäin poikkeuksellinen, huolestuttava ja häpeällinen tila. (Edes salaisen blogiystäväni hankkimaa keskustelua herättänyttä, yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa ja varmasti älykästä kirjaa en ole saanut luettua. Anteeksi.)

Opin lukemaan päiväkoti-iässä ja sen jälkeen olen aina lukenut paljon, välillä hurjan paljon. Ensimmäisen luokan aikana luin kaikki siihen mennessä suomennetut Neiti Etsivät eli noin 90 kirjan verran Nancy Drewn salapoliisileikkejä sekä tietenkin siinä sivussa kaiken maailman ponitallikirjoja ja Tiinan seikkailuja. Pakollisen luettavan eli koulu- ja opiskelukirjallisuuden lisääntyneen määrän myötä (lukiossa, yliopistossa ja ammattikorkeakoulussa) harrastukseksi laskettava lukeminen väheni jonkin verran, muttei suinkaan loppunut kokonaan. Kun lapsemme syntyi, lukeminen loppui kuin seinään.

Lukeminen on minulle parasta mahdollista rentoutumista ja eskapismia. Se vaatii heittäytymistä ja rauhaa, mutta auttaa hiljentämään päässä pyörivät työlistat, vaatimukset ja projektit. Ja juuri siksi en olekaan pystynyt lukemaan yli vuoteen kappalettakaan. Olen kyllä lainannut kirjoja, mutta palauttanut ne kirjastoon vihaisena ja pettyneenä, usein avaamatta niitä kertaakaan.

Luen aina kirjan kerralla tai en lue ollenkaan. Viisisataasivuisen kirjan lukemiseen menee kolmesta neljään tuntia. Enkä muista, milloin minulla olisi ollut käytettävissäni neljä tuntia sellaista aikaa, etten olisi vastuussa taaperon valvonnasta, kotimme olisi siisti ja kotityöt tehty, viikon liikuntakiintiö täynnä, partiohommat suunniteltuina ja blogipostauksissa ”bufferivaraa”. Ei ainakaan vuoteen. En siis viitsi edes avata kirjaa, kun tiedän, ettei sen lukeminen tavalla, josta nauttisin tule kuitenkaan onnistumaan.

Lapsen hoidosta saadut vapaahetket olen käyttänyt laittamalla jonkin hömppäohjelman pyörimään taustalle ja siivoilemalla, pyykkäämällä tai kirjoittamalla siinä samalla. Kun aikaa on vähän, täytyy kaikki mukava tekeminen usein yhdistää jonkin pakollisen tekemiseen tai toinen jää tekemättä. Keskeytyksien ja hektisyyden vuoksi kirjan sijaan
viihteeksi valikoituvat blogit, lehdet ja televisio-ohjelmat.

Lehtiartikkelin sentään ehtii lukea sillon tällöin, tai uutisia netistä. Jopa pisimpien blogipostausten lukeminen täytyy joskus jättää ilta-aikaan, sillä muuten pyykkikoneesta on ehditty tyhjentää kakkavaipat, hieroa niistä kakkaa seiniin tai kantaa ruukustaan irti revittyjä orvokkeja keittiön pöydän alle. Viihteen pitää siis olla nopeasti nautittavaa ja sellaista, ettei se vaadi, ainakaan jatkuvasti, kannan ottamista, selkeiden ajatuksien muodostamista tai taustatiedon hakemista. Kuten sanoin; Lapsi tuhoaa aivoni. Tunnen ja näen tyhmentyväni päivä päivältä ja vihaan sitä.

Minusta se, etten ole voinut nollata päätäni kolmeksi tunniksi kertaakaan vuoden aikana on aika huolestuttavaa. Huomaan että nyt se alkaa oikeasti vaikuttaa minuun. Pitkään jaksoin olla pirteä, mutta nyt kiristää päätä ihan tosissaan. Hermostun ja kiihdyn nollasta sataan todella herkästi, tiuskin miehelle ja lapselle. Saan jatkuvasti tehtyä kaiken pakollisen juuri ja juuri puoleen yöhön mennessä ja sitten pitääkin nukkua saadakseen edes kuuden tunnin unet.

Elättelen toiveita, että saisin luettua juhannuksena mökillä edes yhden kirjan. Josko neljän päivän reissusta löytyisi sopiva hetki lukemiselle, taaperon kalliolta putoamisen estämisen, perunoiden pesemisen, valokuvaamisen, pakollisen hyttystenpakenemislenkkeilyn, kirjoittamisen ja vesien kantamisen ohessa. Siellä ei ole kotitöitä tehtävänä, mutta toisaalta mökkihommia riittää. Todennäköisyys sille, että tuo aika löytyisi, on kuitenkin parempi, kun paikalla ja tarjolla taaperon seuralaisiksi on viisi (lähes) aikuista ihmistä, joista kenenkään ei tarvitse olla kahdeksaa tuntia vuorokaudessa töissä.

 

Etnoa aamupäivään

Jos joku on onnistunut välttämään kaikki aikaisemmat etnohehkutukseni, nyt joutuu viimein altistumaan sellaiselle. Olen nimittäin sitä valveutumatonta ja epäeettistä ihmistyyppiä, jolle saa myytyä melkein mitä tahansa, jos siinä on jokin navajo-, atsteekki- tai lännenrainahenkinen kuosi. Ja kyllä vaan myös folkolore- ja afrikkalaistyyliset jutut nappaavat. Etno kuin etno, kaikki käy.

Viimeiset kaksi päivää etnoasusteiden ja -vaatteiden kuume on ollut harvinaisen kova ja taudin taltuttamiseksi tilasin itselleni sulkapäähineen sekä tein kollaaseja kivoimmista jutuista teidän iloksenne tai itkuksenne.

Ihastuttavatko vai vihastuttavatko etnovaikutteet vaatteissa ja asusteissa?

Mekot ja ranne- sekä kaulakoru: Gina Tricot / Laukut, vyö ja sulkapäähine: H&M /
Kengät: Din Sko / Toppi: Seppälä

Tukholmamuistoja osa 2

Aamulla heräsin tavalliseen tapaan jo valmiiksi vähän väsyneenä: Mies hieman tavallista väsyneempänä jouduttuaan lapsen aikaisen heräämisen ja aamukitinöiden uhriksi suuremmissa määrin kuin normaalisti kotioloissa. Kauaa emme jaksaneet taistella touhukkaan taaperon riehumista vastaan, joten laittauduimme lähtövalmiiksi ja suuntasimme aamiaiselle.

Servietillä ja ruokalapulla suojattu lapsi pisti poskeensa aamupalaa vanhempiensa seurana ja aina kun tämä alkoi osoittaa hermostumisen merkkejä, kannettiin eteen uusi ruokalaji. Näin vanhemmatkin ehtivät syödä täyttävän aamiaisen, jolla selvittiin hyvin pitkälle iltapäivään asti. Lapsen suosikkeja olivat karjalanpiirakat, kurkku, amerikkalaiset pannukakut ja jogurtti. Omaa suosikkiani eli skagen-tyyppistä katkarapusalaattia koetin maistattaa Kuutille, mutta hän ei välittänyt herkusta erityisemmin.

Pian aamupalan jälkeen ajelimme rattaiden kanssa maihin, hyppäsimme metroon ja nousimme takaisin maan pinnalle T-Centralenissa. Päästyämme pienen hissi- ja tietyömaamutkan kautta tutunnäköiselle kadulle Kuutti nukkui jo rattaissaan sikeästi. Olimme ajoittaneet lyhyen ostoskierroksemme maissa käymisen alkupuolelle, koska ajattelimme aamupäiväunien sujuvan paremmin kaupoilla kierrellessä ja Skansenin käynnin olevan antoisampi, jos lapsi olisi valveilla.

Pyörähdimme Lindexillä hakemassa muun muassa Littlephantteja, Gallerianin Monkissa etsimässä hametta ja Polarn O. Pyretissä lahja- ja alennusmyyntiostoksilla. Ei siis mitään järisyttävän erikoisia ostoksia, mutta sellaisia asioita, jotka olisi tullut hankittua ennemmin tai myöhemmin – kenties kalliimmalla ja isommalla vaivalla. Lopuksi metsästimme KappAhlista miehelle hätävarauimashortseja, jotta tämä pääsisi laivalla uimaan siitä huolimatta että olin unohtanut heittää hänen uimapöksynsä matkalaukkuun.

Ostoksien jälkeen hurautimme Djurgårdenin Bussilla Skansenin eteen ja naureskelimme ruotsalaisille bussimatkustajapaimenille, jotka olivat kaikkialla neuvomassa, mistä bussin ovesta olisi suotavaa nousta rattaiden kanssa bussin kyytiin ja mihin suuntaan päätepysäkiltä tulisi poistua päästäkseen pois pysäkiltä. Sana ”holhousyhteiskunta” taisi esiintyä keskustelussa pikaisena vierailevana tähtenä.

Skansenissa lapsi viihtyi jonkin aikaa jahdaten kanoja, ihmetellen ahvenia, rapsuttaen kissaa ja kurkkien kaneja maanalaisien tunneleiden kautta. Pian halu laajentaa tutkittavaa aluetta kävi ylitsepääsemättömäksi ja äidin jämähtäessä tuijottamaan hylkeitä hypnotisoituneena, isä tutkiskeli lähialuetta lapsen kanssa.

Kun hyljeaitaukselta päästiin jatkamaan matkaa, kävimme vielä tutustumassa saamelaiskotaan, joka jännitti Kuuttia selvästi outoine ihmisineen ja tuoksuineen, samoin kuin hieno vanha maalaistalo, jonka seiniä koristivat satoja vuosia vanhat maalaukset. Kuvattuamme kilejä ja käytyämme tahtojen taiston siitä, saako kaivuria mennä tökkimään, aloimme olla valmiit suuntaamaan takaisin keskustaan.

Kävelimme Skansenista keskustaan merenrantakatua pitkin ja ihailin rantaan ankkuroituja veneitä, joiden kannella oli jos jonkinlaista sisustusta: ruokailuryhmiä, ruukkukaupalla keittiöpuutarhoja, valosarjoja, laiskanlinnoja, riippumattoja – nököttipä yhden veneen mastossa laivakissakin.

Keskustassa istahdimme pienen bistron terassille syömään kana-ceasarsalaatin ja minkäpäs muunkaan kuin skagenin. Taapero kiskoi oman purkkiruokansa palanpainikkeeksi pienet maistiaiset meidän molempien annoksista. Purkkiruoka kun oli sisällöltään varsin vajaa. Huono äiti™ oli nimittäin aamutohinassa napannut hytin jääkaapista ensimmäisen käteen osuvan ruokapurkin ja se sisälsi vain edellisiltaisen ruokailun (isän syöttämät) rippeet. Hups.

Laivalle palattuamme kävimme yläkannen pienellä kylpyläosastolla saunomassa sekä tavallisessa että turkkilaisessa saunassa, polskimassa porealtaissa ja Kuutti sukelteli tyytyväisenä päästyään vaihteeksi sameaa järvivettä kirkkaampaan veteen uimaan.

Edellisen illan nukahtamisvanhingosta viisastuneena nukutimme Kuutin jo hyvissä ajoin niin että saimme syödä päivällisen aivan rauhassa, lapsen aloitellessa yöuniaan rattaissa vieressämme.

Myöhäisillan kökötimme jälleen toistemme hyvässä seurassa hytissä ja aamulla jäljellä oli enää aamiainen sekä kotimatka. Laivan saapuessa satamaan Olympiaterminaalin raitiovaunupysäkki on aina aivan tukossa, samoin kuin muutamat ensimmäiset raitiovaunut, joten reippailimme ja kävelimme junalle.

Oli kyllä mukava reissu, hyvät säät ja ruoat. Matka osui hyvään hetkeen, pään ylikuormittumistilan huomioon ottaen. Ensi kerralla taas vaikka isovanhemmat mukaan. Enempi kivempi, myös taaperon mielestä, kun saa vaihtaa hoitajaa lennosta.

 

Tukholman reissuraportti osa 1/2

Lähdimme reissuun torstai-iltapäivänä.
Olin jotenkin onnistunut keräämään itselleni ihan suhteettoman stressimöykyn kannettavakseni ennen lähtöä. Suuressa viisaudessani olin päättänyt matkan olevan ehdoton takaraja lukuisien kasaantuneiden projektien valmiiksi saattamiselle.

Kaksi matkaa edeltävää päivää olinkin sen verran kireällä että perheemme kolme narttua ja kaksi miestä luikkivat ohitseni pitkin seinänvierustoja. Kodin ulko-oven sulkeutuessa takanani ja kärrätessämme matkalaukun hissiin, osa päässä hautuneesta paineesta lähti jo purkautumaan.

Pakkasin aika kevyesti, koska matka laivalle taittui julkisilla kulkuvälineillä. Kolmen ihmisen (kahden yön) laiva-kaupunkireissun tavarat sai mahtumaan mukavasti keskikokoiseen lentolaukkuun. Takaisin tullessa käyttöön jouduttiin ottamaan myös rattaiden tavarakori, sillä tuomisille ei oltu (tarkoituksella) edes varattu tilaa laukkuun.

Matkustimme Tukholmaan Siljan Symphony-laivalla ja hyttinä oli DeLuxe-hytti. Linkin kuvista poiketen hyttimme ikkunan näköala oli meren sijaan laivan keskellä kulkevalle ostos- ja ravintolakadulle ”Promenadelle” päin ja ikkunan edessä oli pieni divaani, jolta saattoi katsella neljä kerrosta alempana kuljeskelevia ihmisiä.

Kokoa hytillä oli neljätoista neliötä ja sinne mahtui parivuoteen, yöpöytien ja ”työpöydän” sekä eteisen vaatekaapin lisäksi kohtuullisen hyvin sisälle myös taaperon (vain öiksi avattu) matkasänky sekä rattaat. Työpöydän sivutasolle sai pystytettyä hoitopisteen. Ruoat ja juomat säilyivät omassa jääkaapissa. (Hieman reilumman kokoisessa hytissä matkustaminen ei välttämättä edes tule kalliiksi; Hintaa hytille tuli Siljan kesälahjakortin ja edellisiltä matkoilta kertyneiden bonuspisteiden käytön jälkeen alle viisikymmentä euroa. Tällä kertaa reissussa maksoivatkin siis lähinnä ruokailut ja ostokset.)

Sain äitienpäivälahjaksi valita jonkin kasvo- tai vartalohoidon laivan kauneushoitolasta ja halusin kokeilla tällä kertaa jotain uutta perinteisten jalka- ja käsihoitojen sekä ihonpuhdistuksen – joka sekin olisi kyllä tarpeeseen, sijaan. Hyttiin asettauduttuamme suuntasin melkein heti alakansille kylpytakkiin ja -tohveleihin sonnustautuneiden zen-tilassa olevien ihmisten keskelle, jättäen miehen ja taaperon tutustumaan uuteen temmellysympäristöön.

Seuraavat puolitoista tuntia vietin maaten vuoroin selälläni ja mahallani hoidettavana. Olin valinnut hoidokseni eksoottiselta kuulostavan ”hanakasumin”, jonka sanottiin olevan ”uudistava ja ravitseva vartalohoito, joka perustuu japanilaisiin perinteisiin”. Hoidon alussa koko vartalolle levitettiin kirsikankukka-riisijauhekuorinta. Kuorinta-aine poistettiin iholta pehmeillä kuorintapyyhkeillä. Sen jälkeen oli vuorossa jalka- ja kokovartalohieronta sheapuu- ja aasialaisia esansseja käyttäen.

Meinasin nukahtaa hoidon aikana useamman kerran ja hissille kävellessäni hartioistani kuului kaameita pamahduksia muutaman jumin ilmeisesti auettua. Ja iho tuoksui hyvältä vielä perjantai-iltapäivänäkin. Viimeistään hoidon jälkeen olin kunnolla siirtynyt minilomatiloihin ja stressikuorma oli unohdettu jonnekin ulkosaaristoon.

Palattuani rentoutettuna ja esanssoituna hyttiin, lähdimme kiertelemään putiikkeja Promenadelle ja alakerran Tax-Freehen. Matkamuistoni lisäksi ostimme hyttiin vähän juomista ja perinteiset hytti-Bountyni. Iltaruoan jälkeen kun tiedossa oli lähinnä töllön tuijottamista ja vierekkäin köllöttämistä vauvan nukahdettua unilleen. Matkalta tehdyistä ostoksista tulee juttua aikanaa, joten unohdetaan ne nyt ja siirrytään laivailun pääasiaan eli ruokailuun.

Menomatkalla söimme perinteisessä buffetissa. Suunnitelmamme nukuttaa Kuutti Tulaan ei oikein toiminut, sillä hän nukahti siihen liian aikaisin ostoskierroksellamme, heräsi viedessämme tavaroita hyttiin ja keikkui seuranamme koko iltaruoan ajan. Hän jaksoi muutamia kitinöitä lukuun ottamatta istuskella syöttötuolissa, erilaisia ruokalajeja maistellen niin kauan että olimme syöneet miehen kanssa tarpeeksemme.

Ruoka oli hyvää, vaikka söinkin tapojeni mukaisesti lähinnä kaloja ja kasviksia alkuruokapöydästä ja leivonnaisia jälkiruokapöydästä, jättäen lämpimien pääruokien lihantäyteisen linjaston kokonaan välistä.

Palatessamme hyttiin kello olikin jo yli yhdeksän ja taapero nukahti iltamaitojen jälkeen hetken kiukuteltuaan matkasänkyynsä. Lopun illan vietimmekin punkan pohjalla ja miehen nukahdettua puoliltaöin kirjoittelin vielä perjantain blogipostauksen. Selonteko Tukholmapäivän ja paluumatkan seikkailuista on luvassa maanantaina tai tiistaina, joten pysykää kuulolla.

Lapsen varjo

Varmaan kerran kuukaudessa joku kysyy sitä, kasvotusten tai internetissä, sanamuodot vain vaihtelevat: Milloin olette ajatelleet hankkia toisen lapsen? Oletteko ajatelleet hankkia toisen lapsen? Onko toinen lapsi suunnitelmissa lähitulevaisuudessa? Milloin Kuutti saa sisaruksen?

Paljon kysymyksiä, joiden muotoilussa on ensinnäkin paljon pielessä ja vastauksiakin on tarjottavana aika vähän. Tähän mennessä uteluita on tullut jopa niin tiuhaan että niihin on turtunut. Jaksoin jopa hymähtää viime marraskuussa kirjoittamalleni raivoisalle avautumiselle aiheesta. Syistä, jotka aiheuttavat kysymyksestä ärsyyntymisen olen edelleen pitkälti samaa mieltä – jaksamista hermostumiseen ei vain enää ole yhtä paljon.

Eniten vaakakupissa painavat edelleen samat seikat: Halu olla lapselle läsnä eikä vain hoitaa pakollisimpia perushoidollisia tehtäviä. Lapsen ja vanhempien elämänlaatu, oma aika ja mielenterveys. Kesken jääneen koulutuksen hoitaminen loppuun. Halu pitää edes osittain kiinni muistakin itselle tärkeistä asioista eikä unohtaa niitä kymmeniksi vuosiksi. Parisuhteen vaaliminen sekä oman kehon kuunteleminen ja siitä huolehtiminen. Jos siis voimme tehdä oletuksen, että lapsien saamiseen voi edes jossain määrin vaikuttaa, saa hormonikierukka pysyä edelleen visusti paikallaan.

Hyvin usein huomaan myös ajattelevani, miten ihanaa olisi, jos perheemme lapsiluku olisikin yksi. Pikkuvauva-ajasta olisi selvitty lopullisesti ja lapsesta tulisi koko ajan omatoimisempi, paremmin nukkuvampi, itsenäisempi ja enemmän… ihminen. Persoona, jonka kanssa voisi keskustella ja tehdä asioita yhdessä, jossain vaiheessa jopa vertaisina.

Luulen että toinen kiintiölapsi on pakko kuitenkin tehdä jossain vaiheessa. Puoliso kun haluaisi kaksi lasta. Kyllä minäkin olen aina halunnut lapsen (tai useampia lapsia). En vain juuri tässä elämäntilanteessa. Siitä huolimatta tajutessani olevani raskaani tiesin heti, että hieman epäedullisesta tilanteesta huolimatta antaisin raskaudelle mahdollisuuden. Ja nyt lapsi on olemassa ja äärimmäisen rakastettu perheenjäsen. Vaikka välillä muulta tuntuisikin, en antaisi häntä pois mistään hinnasta.

Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, kun kirjoitan, sanon ja ennen kaikkea ajattelen näin, mutta minusta olisi silti mukavaa olla alusta, raskaustestin tekemisestä asti iloinen tulevasta lapsesta. Ei järkyttyä, tyytyä kohtaloonsa tai joutua miettimään puolison suhtautumista. Entä jos en koekaan enää koskaan oikeasti haluavani toista lasta? Koetanko silti saada lapsen ja toivon, että oppisin rakastamaan tätä odotus- tai vauva-aikana kuten esikoistamme?

Ristiriitaisten tunteiden lisäksi asian jatkuva esille tuominen muistuttaa myös synnytyksestä. Ja se vasta nostaakin pintaan lisäkysymyksiä: Entä jos en halua enää ikinä kokea tilannetta, jossa raha ja ideologia laitetaan lapseni hyvinvoinnin tai jopa elämän edelle? Jos en tahdo olla koekappaleena, heittopussina, kuulla myöhemmin kärsineeni kivusta ja pelosta turhaan vuorokausikaupalla, kun on ollut varsin selvää, ettei siitä tule olemaan mitään hyötyä? Tulla oireineni ja tuntemuksineni täysin sivuutetuksi tai käsitellyksi väkivalloin kunnes pyörryn kivusta?

Mitä jos toivoisin myös synnyttäjällä olevan oikeus inhimilliseen kohteluun, asialliseen hoitoon ja kuulluksi tulemiseen? Niin kauan kun Suomessa ei voi valita synnytystapaansa tai synnyttää yksityisessä sairaalassa paremman kohtelun toivossa. Niin pitkään kun synnyttäjiä kohdellaan lihakarjana, tilastoina, numeroina, en tahdo synnyttää enää uudelleen.

Toiset sanovat että synnytyksen aiheuttama kipu, ahdistus, pelot ja viha laantuvat viikoissa, kuukausissa, ainakin vuodessa. Entä jos synnytyksen ajatteleminen tekee minut edelleen vihaiseksi, surulliseksi ja ahdistaa lähes yhtä paljon kuin ensimmäisinä päivinä sen jälkeen?

Aiheesta käytyjä keskusteluja kuunneltuani ja luettuani olen tullut siihen tulokseen että lapsen kieltäminen puolisolta (oli tämä sitten mies tai nainen) on itsekästä, mutta lapsen vaatiminen tai hankkiminen puolison vastusteluista huolimatta ei ole. Miksi toisen tunteiden ja tarpeiden sivuuttaminen sekä kehollisten asioiden (kuten raskauden ja synnytyksen) osalta myös itsemääräämisoikeuteen äärimmäisellä tavalla puuttuminen ei olekaan pahasta, jos seurauksena on lapsi?

Asialla ei ole kiire eikä se ole ajankohtainen. Haluaisin antaa tunteiden käsittelylle aikaa ja ilmaa, punnita suhtautumistani asiaan vaikka kerran vuodessa ja ennen kaikkea nauttia tämän hetken hyvistä asioista. En haluaisi vastoinkäymisten, rasittavien vaiheiden ja univelan kasaantuessa joutua koko ajan ajattelemaan: ”Apua, onko tämäkin pakko jaksaa uudestaan?” Haluaisin elää hetkessä ja unohtaa huolet ja pelot.
Mutta tiedän etten voi, sillä juuri silloin kun sitä vähiten odottaa, joku kysyy taas:
Milloin…

 

Kesästressi

Se iskee joka vuosi ilmeisen vääjäämättä enkä millään usko olevani ainoa siitä kärsivä. (Eevan tontilla pohdittiin juuri hieman saman kuuloista ilmiötä.) Toisaalta minulla kyse ei ole niinkään kesäaikaan sijoittuvasta alakulosta vaan kesän aiheuttamasta stressistä: On vaikea nauttia kesästä, kun täytyy ehtiä nauttia kesästä niin kovasti.

Täytyisi käydä rannalla aivan tolkuttoman monta kertaa, syödä hyvin ja ahmia rasiatolkulla mansikoita. Toisaalta pitäisi liikkua ja kasvattaa lihasta, kun kaikki palloilukentät ja rullaluistelumahdollisuudet ovat parhaimmillaan. Pitäisi käydä perinteisissä kesäkohteissa ja saada kaikkia vuoden varrella rästiin jääneitä sisustus- ja kotipuuhia valmiiksi, kun kesällähän valoa, aikaa ja energiaa piisaa.

Täytyisi lukea kirjaa laiturinnokassa, saunoa pitkin yötä ja tehdä maailmanluokan herkkuja itse kasvatetuista tai ainakin kerätyistä raaka-aineista. Ainakaan ei saisi olla hetkeäkään sisällä. Mielellään pitäisi nukkuakin taivasalla, teltassa tai korkeintaan mökissä.

Televisioita ei saisi katso eikä roikkua internetissä lukemassa tai kirjoittamassa blogeja. (Kesän vaikutuksen huomaa muuten myös blogin kävijöiden määrässä.)
Kodin pitäisi olla vain kääntymispaikka, jonne tuodaan tankkauskäynnillä uusi kasa hiekkaa eteisen lattialle ja lähdetään kohti uusia seikkailuja.

Jos aiempina vuosina oman pään standardit riittävälle kesästä nauttimiselle oli vaikea täyttää, miettikääpä millaisia haasteita jatkuvaa valvontaa ja seuraa kaipaava taapero ltuo mukanaan suhteessa kesän pakko-tehdä-listan suorittamiseen?

Nyt kesästressi on taas pahimmillaan. Usein se iskee minulle hieman ennen juhannusta tai juhannuksen jälkeen: ”Apua, nyt päivät alkavat taas lyhentyä – kesä on pian ohi”. Enhän minä ole alkukesästä edes käynyt missään huikeassa paikassa tai ainakaan en ole tehnyt mitään hurjaa tai kävellyt koko ajan paljasjaloin. Nyt olen pilannut koko loppuvuoden, kun en ole osannut suhtautua kesään riittävällä hartaudella ja tunnollisuudella.

Tämä on ihan naurettavaa, mutta useiden hermoromahduksien ja asian nurinnarin päässä kääntämisten jälkeenkään kesästressi ei ole ottanut kadotakseen, joten:
Jos teillä on jotain huippuvinkkejä kesästressin karkoittamiseen tai edes tarjota vertaistuen sananen, otan kaiken hyvilläni vastaan.

// Kuvituksena toimii huomisen asujuttua varten otettu räpsy, jossa asu ei näy kovin hyvin,
mutta kesä totta vie näkyy senkin edestä.

Materialismiahdistus

Keltaisen hulluuden lisäksi minua on riivannut viime päivinä pakonomainen tarve ostaa jotakin. Ja silti en oikeasti tarvitse yhtään mitään. Selailen verkkokauppoja kummallisen pakko-oireen tavoin, täytän ostoskoreja ja poistun ostamatta mitään.

Erityisesti lastenvaatteet kuumottavat. Blogit ja lehdet pursuavat Mini Rodinin pallokalamekkoja, Conversen joustotennareita ja Papun leggingsejä. On naamiopaitaa ja ankkurishortseja, aakkospöksyjä ja ejsikkelejmetsoloita retrokissoineen ja lentokoneineen.
Ja alennuskorissa killuessaankin ne maksavat enemmän kuin minulla on tällä hetkellä varaa käyttää lastenvaatteisiin.

Mistä kumpuaa tämä hetkittäinen tarve hankkia ja omistaa?
Tekisikö sen mansikkapaidan ostaminen minusta kertalaakista paremman äidin, ihmisen, ajan hermoilla olevan kuluttajan?

Ja jos unohdetaan raha-asiat, jää vielä vähintään yhtä tärkeä näkökulma eli ekologisuus. Miten saada pää tyhjäksi, kun pankkitilin tyhjentäminen ja ekoterrorismi ei ole vaihtoehto?
Iskeekö muille joskus samanlainen materialismiahdistus?

Vinkkejä, neuvoja, kohtalotovereita?

 

Kurkistus syksyn opiskelusuunnitelmiin ja äitienpäivään

Vaikka äitienpäivän aamuna tunnelmat olivat edelleen hieman väsyneet ja säikähtäneet, kiitos kuluneen yön tapahtumien, sain silti aamulla syötyä miehen paistaman ison kasan lettuja kermavaahdolla. Juuri ja juuri, köh.

Perinteisiä valkovuokkoja en saanut. Niiden sijaan pöydällä komeilee kaksi sitäkin hienompaa isoa liljanoksaa. (Ja meidän talomme takapihalla on kyllä sellainen valkovuokkopelto että niitä saa katsella halutessaan silmänsä kipeiksi.)

Lahjuksena lähdemme kesäkuussa risteilemään. Tosin reissu on vain osaksi äitienpäivälahja. Lisäksi saan valita laivan kauneushoitolasta jonkin ”perushoidon” kuten käsi-, jalka- tai kasvohoidon. Ehkä jopa kaksi.

Olin tehnyt äidilleni kortin perjantain perhekerhossa. En tiedä, kuuluiko alkuperäiseen ideaan aikuis(t)en innostuminen kartongeista, tusseista ja koristetimanteista, mutta Kuutin leikkiessä tyytyväisenä pestyillä jogurttipurkeilla laitoin askarteluliiman ja tussit töihin. Ihan mukiinmenevähän siitä tuli noin lapsen vahtimisen ohessa tehdyksi.

Oli kaiken kaikkiaan melko rento(uttava) päivä. Ei pönötystä tai pakollisia juhlallisuuksia. Saimme ihan itse päättää, vietämmekö äitienpäivää oman pikkuperheen kesken vai lähdemmekö kyläilemään. Eihän sitä koko päiväksi raaskinut kotiin hautautua ja pitkän kaavan mukaan hoidettujen aamupuuhien jälkeen (meni iltapäivän puolelle) kävimme piipahtamassa kummankin vanhempien luona. Näin molemmat saivat tehtyä onnittelukäynnin äitinsä luokse ja Kuutti nähtyä kummatkin isoäitinsä.

Tänään kävin Kuutin kanssa Tikkurilassa selvittelemässä syksyn opintokuvioitani. Aikomuksenani olisi tehdä kolmannelle opiskeluvuodelle kaavaillut kurssit ennen toiselle vuodelle tarkoitettuja opintoja. Näin saisin jatkaa minulle tuttujen ihmisten kanssa vielä seuraavan lukuvuoden. Opinnäytetyökin olisi tarkoitus saada kasattua. Kaikeksi onneksi sitä on sentään helpompi tehdä yön pitkinä tunteina – jatkuvan läsnäolovaateen sijaan.

Päiväkodin tarjoamaa lapsivapaata opiskeluaikaa on viisi tuntia päivässä. Tiukkaa voi tehdä, mutta sitten tekee. Vasta seuraavana syksynä poika on jo niin iso että raaskin laittaa hänet täysipitkäksi päiväksi päiväkotiin. Puolitoistavuotiaalle viiden tunnin rupeama on varmasti tarpeeksi, olkoonkin että kyseessä on ikäisekseen melko omatoiminen, vilkas ja uteliaan kiinnostuneesti uusin asioihin suhtautuva tyyppi.

Koululla ja asioilla pyörähtäminen sujui muutamaa pientä protestia lukuun ottamatta suhteellisen mallikkaasti. Siis lapsen osalta, äidillä on pää nyt ihan sekaisin. Opiskelun ja perhe-elämän yhdistäminen stressaa jo etukäteen ja kaikki saatu informaatio on päässä sikinsokin. Kotipihalla molemmat olivat sen verran uupuneita että ilmeet olivat tätä luokkaa:

Mutta kyllä tämä tästä!

 

Terassikauden avajaiset tänään

Viikonloppuna kuurattiin normaalin viikkottaisen siivouksen lisäksi erityisurakkana parveke

Mies pesi seinät muutaman vuoden aikana kertyneistä multaroiskeista ja liasta,
puunasi ja imuroi lattian sekä kiipeilypuun. Ja shoppaili ruukkuja yllättävän innostuneena.
Minä puolestani keskityin muun asunnon jynssäämiseen (ja parvekkeelta kulkeutuvan mullan torjuntaan).

Viime viikon Ikean reissulta tuotua kukkalastia täydennettiin muutamalla alppiruusulla, tuijalla ja orvokeilla.


Pihalla ei vieläkään pahemmin viherrä, mutta parvekkeella on jo mukava istua, kun ympärillä on vehreitä kasveja, tuoksu on raikas ja talven aikana kasaantuneet pölyt ja kissankarvat on häädetty. Viime kesänä hankittu hortensiakin pukkaa pieniä vihreitä lehdenalkuja. Se taitaakin olla ainut kasvi, joka selvisi talven yli hengissä.


Yksi ihana rouva ja toinen ihana neiti tulevat tänään kylään, joten täytyyhän terassilla olla tarjolla jotain kurkunkostuketta sekä grilliruokaa. Halloumi, tomaatit, paprikat, kesäkurpitsa, sipulit ja herkkusienet
vain grilliin muhimaan. Ai ai, kesäfiilis.

Miten teidän kevätpuuhanne edistyvät?
Onko parvekeviljelyprojekteja tai puutarhan haravointia jo suoritettu
vai ovatko keväthommat vielä ajatuksen asteella hautumassa?
Onko terassi- tai grillikausi jo avattu?

PS. Nuo varpaat voisivat olla seuraava ”laitettava kesäkuntoon”-projekti.