Lapseni on ollut päivähoidossa kohta puolitoista vuotta (kaveri täyttää pian kolme). Minulla oli mahdollisuus tutustua lapseni kanssa päivähoidon arkeen lähes kuukauden ajan, mistä olin todella hyvilläni. Aluksi toki vain ulkoilujen tai lyhyiden sisäleikkien merkissä, mutta loppuvaiheessa ihan kokonaisien päivienkin ajan.

Miettikääpä omalle kohdallenne työarkeenne tunkeutuvia vieraita aikuisia, jotka tulisivat tunneiksi, päiviksi tai viikoiksi tutkiskelemaan päivärytmiänne, työtapojanne, rutiinejanne, joko aidosti ihmetellen ja kiinnostuneita tai siinä sivussa myös hieman arvostelevan oloisena. Ei varmastikaan mikään helppo nakki päiväkodin henkilökunnalle ja ymmärrän ryhmätiloissa istuskelevien, tiellä pyörivien ja eksyneen oloisten vanhempien olevan lasten sopeutumisen kannalta tärkeitä, mutta joinain hetkinä henkilökunnan näkökulmasta myöskin riesa. Kiitos siis mahdollisuudesta pitkään tutustumiseen!

Olemme kaikki ihmisiä ammatillisuuden kaapumme alla; Kassalla istuvalla kaverilla on kolmatta päivää kestävä krapula ja tämä piippailee kurkkuja tervehtien asiakasta hieman tavallista vaimeammin, posteljooni on raskaana ja pysähtyy yökkäilemään polkupyöränsä tangon yli kesken jakelureittinsä, pappi purskahtaa itkuun kesken sielunhoidon, kun jonkun tarina koskettaa itselle kipeää kohtaa, luennoitsija pistää tuntinsa uusiksi menetettyään äänensä kurkunpääntulehduksen vuoksi ja lastentarhanopettajalla on alla pahimmillaan kuukausien univelka omien lasten korvatulehdus- ja tartuntatautikierteiden jäljiltä.

Huono päivä on huono päivä, vaikka oliiviöljyssä paistaisi ja pistäisi jääkaappiin marinoitumaan yön yli. Suurin osa meistä koettaa kuitenkin pitää kiinni siitä kuuluisasta nyrkkisäännöstä, joka alkaa asialliset hommat hoidetaan… Aloilla, joissa tärkeimmät asiat siirtyvät aineettomina ihmiseltä ihmiselle, oli kyseessä sitten aikuisten välinen vuorovaikutus tai lasten ja aikuisten väliset suhteet, näkyvät huonot päivät kuitenkin väistämättä jotenkin. Lasta harmittaa päiväkodissa kaikki kenties heti aamusta alkaen ja päivä voi joko sujua alavireisesti tai huolet voivat unohtua. Eikä tarkkaavaisesti kehonkieltä, ilmeitä ja äänensävyjä havainnoivilta lapsilta jää aikuisen alavireisyys tai kireys huomaamatta. 

Mielestäni ”ihmisaloilla” olisi kuitenkin tärkeää pitää huolta omasta jaksamisestaan myös työn ulkopuolella. Uni, ravinto, liikunta ja merkitykselliset harrastukset ja ihmissuhteet sekä mielekkäiden asioiden tekeminen ovat tärkeitä, kyllähän sen kaikki tietävät. Mutta aina ei vain pysty. Pitäisikö korvatulehduksesta kärsivä lapsi jättää itkemään ja kiskaista kahdentoista tunnin unet, ryystää puoli lasia punkkua ja ryhtyä virkkaamaan kuulosuojaimet päässä? En ainakaan suosittele, ellei kipeälle kaverille sitten löydy jotakuta muuta luotettavaa aikuista potemiskumppaniksi.

Varmaan kaikilla tulee joskus päivien, viikkojen tai kuukausien väsymyksiä, turhautumisen tunteita ja leipiintymistä alaansa ja samanlaisina toistuviin työtehtäviinsä. Jos kipinä ja merkityksen tunne touhusta katoaa täysin, se jättää jäljen niin työtä tekevään kuin työn kohteisiinkin – ainakin jos työssä pitäisi jaksaa kohdata, olla läsnä, auttaa, hoivata tai kasvattaa. Näitä elämäänsä tai työhönsä väsyneitä tyyppejä lienee jokaisessa avokonttorissa, vastaanottokodissa, toimistossa, koulussa, virastossa, sairaalassa, vanhainkodissa ja päiväkodissa kautta maan. Heitä löytyy lentokentiltä, kaatopaikoilta, palvelutiskeiltä ja poliisiasemilta. Jos muu arki rullaa, mutta työ maistuu vuodesta toiseen puulta, kannattanee myös harkita uudelleen kouluttautumista ja alan vaihtoa. Se kun on nykypäivänä varsin yleistä.

Sanotaan että vitutus kasvaa eksponentiaalisesti ja olen taipuvainen uskomaan siihen – ainakin mitä työyhteisöihin tulee. Jos jossain työpaikassa, vaikkapa päiväkodissa, työskentelee enimmäkseen alastaan kiinnostuneita, motivoituneita, työstään innostuvia ja tasapainoisia tyyppejä, ei yksittäisen työntekijän huono asenne, narina, valitus tai nalkutus saa tuulta alleen ja tämän hedelmättömiksi, jopa haitallisiksi koettuihin työtapoihin puututaan hanakammin.

Sellaisessa yksikössä, jossa työnteossa on valuttu rutiinien toistamiseen, kahvitauon tai loman odottamiseen, ongelmien ja haasteiden maton alle lakaisemiseen ja joissa on luovuttu oman toiminnan arvioinnista, arvopohjan tarkastelusta ja työtapojen kyseenalaistamisesta, elämäntapakyllästyneet kukoistavat, rönsyilevät, pölyttävät ja levittävät pahan tuulen siemeniään kaikkialle. Jos osuu tällaiseen yksikköön sijaiseksi, lapseksi tai työntekijäksi, se on varmasti raskasta.

Väittäisin kuitenkin useimmilla työpaikoilla vallitsevan niin sanotun kauhun tasapainon; Suurin osa työntekijöistä on täysipäisiä ja työstään pitäviä ja heidän harteilleen jää hieman erikoisempien tapausten, syntymäkiukkuisten ja leipiintyneiden kannatteleminen sekä heidän puutteellisen työpanoksensa tai läsnäolonsa paikkaileminen.

Paltaanpa takaisin päivähoitomaailmaan. Olen ollut itse työelämään tutustumisjaksoillani sekä opiskeluun liittyvissä harjoitteluissani osana päiväkodin arkea. Edellisellä yksitoista viikkoa, eli ison osan keväästä, kestäneellä harjoittelujaksollani pääsin näkemään erään kotikaupunkini päiväkodin ryhmien arkea varsin kattavasti. Harjoitteluni perusteella sanoisin ainakin kyseisen päiväkodin ammattilaisten toimineen varsin lapsilähtöisesti, uusia työtapoja ennakkoluulottomasti kokeilevasti ja lämmöllä. Törmäsin kuitenkin muutamiin erikoisiksi kokemiini tilanteisiin, joista annoin palautetta ja sain vastaukseksi kiitoksen havaintojeni esille tuomisesta sekä lupauksen kiinnittää asiaan jatkossa huomioita.

Mitä oman lapseni päivähoitopaikkaan tulee, koen tulleeni siellä vanhempana kuulluksi. Jos olen joskus ihmetellyt jotain ratkaisuja, olen saanut ihmettelyihini vastauksia ja koen keskusteluilla olleen myös vaikutuksia. Lapselle vaikeiksi osoittautuneet asiat, kuten useimpien leikkikavereiden siirtyminen isompien ryhmään on hoidettu muutosta pehmentäen; Tämä on päässyt leikkimään kavereidensa kanssa pihaleikkien ohella toisinaan myös viereisen ryhmän tiloihin ja häntä on rohkaistu leikkimään myös uusien kavereidensa kanssa. 

Päiväkoti voi parhaimmillaan olla paikka, jossa lapset tulevat kuulluiksi, saavat monipuolisia aistikokemuksia, voivat oppia vertaistensa kanssa, liikkuvat, tutkivat, pääsevät syliin, kuuntelevat satuja, lepäävät ja riehuvat. Paikka, johon he haluavat lähteä ja josta jää mieleen hyviä muistoja, paljon tietoa ja toisinaan elinikäisiä ystävyyssuhteitakin. Huonoimmillaan lapset voivat kokea olonsa päiväkodissa turvattomaksi eikä heidän näkökulmaansa oteta huomioon ruokailutilanteissa, ympäristöä rakennettaessa, päivärytmiä rakennettaessa tai toimintatuokioita suunniteltaessa.

Näkisin kuitenkin lapsilähtöisyyden olevan nouseva trendi ainakin varhaiskasvatusta koskevassa keskustelussa – toivottavasti toisinaan vanhakantaisessa aikuisten työarjen ehdoilla etenevässä ja aikuisjohtoisuuden ympärille kietoutuneesta päiväkotimaailmassa tapahtuisi hiljanneen muutosta käytännön tasolla myös niissä ”vaikeimmissa” yksiköissä.

Vanhempana on kuitenkin hyvä olla hereillä, kuunnella lapsen kertomuksia päivästä, varata mahdollisuuksien mukaan aikaa aamuisin ja iltapäivisin käytäville keskusteluille ja ryhmän arkeen kurkistamiselle. Jos lasta harmittaa mennä päiväkotiin tai päiväkodissa ilmenee ristiriitoja, on hyvä kuulostella niin lasta kuin henkilökuntaakin siitä, mikä taustalla voisi olla. Syynä voi olla yksittäinen riita kaverin kanssa, muuttuneet pöytäryhmät tai siirtynyt sänkypaikka, lempileikkien jääminen toistuvasti kesken tai harmitus siitä, että omaa uutta suosikkilelua ei saakaan ottaa mukaan.

Monista asioista voi neuvotella ja kaikki tuntemani kasvatusalan ammattilaiset ovat olleet aina valmiita kuulemaan lapsen näkökulmaa ja ottamaan sen päivähoitoarjen puitteiden mahdollistamalla tavalla huomioon. Myös vaikeista asioista keskusteleminen vanhemman kanssa voi riittää helpottamaan lapsen oloa – sillä kukapa meistä ihan pettymyksittä ja kolhuitta tästä elämästä selviäisi.

Jos kuitenkin tuntuu siltä, että keskustelut henkilökunnan kanssa törmäävät toistuvasti seinään ja lapsella on kurja olla, voi keskustelun viedä tiedoksi päiväkodin johdolle tai sitä ylemmäksikin. Päivähoito, oli kyseessä sitten päiväkoti tai perhepäivähoito, on palvelu, josta voi ja pitää valittaa, mikäli on syytä epäillä, että lasten kasvu ja kehitys oikeasti vaarantuu.

Päivähoitoa ei tule mustavalkoisesti julistaa pahaksi tai hehkuttaa loistavana asiana, vaan havainnoida avoimin mielin. Asiassa kuin asiassa vanhemmalla on viime kädessä vastuu lapsensa hyvinvoinnista eikä sitä voi loppuviimeksi sysätä muille. Jos lapsi tuntuu osuneen juuri siihen päiväkotiin, johon on kertynyt pahimpien vastarannankiiskien ja työhönsä väsyneiden joukko… Mikäli arvot ja näkemykset lasten hoidon ja kasvattamisen keinoista eivät yksinkertaisesti kohtaa päivähoitoa järjestävän tahon kanssa, vaihtoehdoksi jää jaloillaan äänestäminen – vaikka sitten päivähoitopaikkaa vaihtamalla.

Mitä päiväkodeissa sitten oikeasti tapahtuu?
Minä en tiedä, enkä usko että kukaan voi kattavasti tietää. Päivähoitojärjestelmästä, henkilöstöresursseista, ryhmien kokoratkaisuista, sijaisjärjestelyistä, varhaiskasvatuksen ympäristöistä ja työtavoista on julistamisen ja kauhistelemisen sijaan tarpeen käydä keskustelua. Mitä moninaisempaa käytännön kokemuksien sekä tutkimuksien tuottamaa tietoa keskustelu pitää sisällään, sitä parempi.

En kuitenkaan näe mielekkäänä keskustelumallina päivähoidon demonisointia, luoden kuvaa epäinhimillisestä lapsisäiliöstä, jonka sivutuotteena syntyy laitostuneita ja pelokkaita ihmisraunioita. Yhdenkään vanhemman tai työntekijän henkilökohtaisen sädekehän kiillotus, oman paremmuuden ja ylivertaisuuden korostaminen, ihmisenä tai ammattilaisena ei ole mielestäni myöskään hedelmällinen maaperä rakentavalle keskustelulle

Inhorealistinen virheiden listaus ei vie asioita eteenpäin; Palautteella, konkreettisilla parannusehdotuksilla ja poliittisilla toimenpiteillä sen sijaan voidaan ehkä oikeasti vaikuttaakin. Joten jos kritisoit, valitat tai tyrmäät, muista myös kertoa, mitä ja miten asiaan voisi vaikuttaa.

.