Meidän arkirutiinimme heittivät vähän häränpyllyä tämän viikon alussa, sillä perheemme toinen aikuinen on läsnäolevana (tai ainakin paikalla kotona) vain viikonloppuisin seuraavan neljän viikon ajan ja niiden jälkeenkin systeemit muuttuvat sikäli, ettei kotitoimistotyöläisemme enää olekaan olohuonessa hälytysvalmiudessa pitkien opiskelupäivien ja lapsen päiväkodista hakemisen tai yllätysvieraiden vuoksi tehtävän ostosreissun varalta. Poikkeustila jatkuu lähes kesään asti ja kieltämättä vähän hirvittää…
Olenkin tällä viikolla opetellut ”arkiyksinhuoltajuutta”, mikä on johtanut muutamaan myöhästymiseen ja flunssaan. Oikeastaan voisin leikkiä, ettei aamurutiineitamme tarvitse aikaistaa tai muuttaa ja syyttää myöhästymisistä itseni lisäksi VR:ää. Ja tarkemmin ajateltuna syyttää tästä syksyisestä räkätaudista muuttuneita olosuhteita ihan siekailematta, kuten rationaalisen ihmisen sopii. (Omaa instagram-viestintääni lainatakseni: #fakjuuvaltio)
Nähtäväksi jää, kuinka moni opiskelusyksyn alkukuukausille sumautuneista tenteistä meneekään uusintatenttiin reputetun suorituksen vuoksi ja kuinka monen esseen joudun palauttamaan virtuaalilaatikkoonsa viimeisillä minuuteilla. Kieltäydyn kuitenkin ottamasta opiskeluista maailmanlopun stressiä, sillä se johtaa ilmeisesti välittömään hermoromahdukseen tällä hetkellä; Koetan pitää kynsin hampain kiinni yöunista, edes likipitäen järkevistä syömisistä ja ainakin parista liikuntakerrasta viikossa, myös tämän poikkeuskuukauden ajan. Nyt selvitään ensin tästä hässäkästä ja sammutetaan sitten myöhemmin kytemään jääneet palopesäkkeet harrastus- tai koulumättäistä.
Mutta miten esimerkkipäivämme sujui tässä uudessa, uljaassa arjessa?
Aamulla lapsi heräsi ennen herätyskellon soittoa, eli puoli seitsemän aikoihin. Tämä ei suostunut enää palaamaan takaisin unten maille, joten raahauduin lapsen huoneeseen ja torkuin silmät puoliummessa seitsemään lapsen touhutessa vieressäni automatolla. Olin nimittäin perannut kuvia ja kirjoitellut blogia taas viisaasti reippaasti yli puolenyön. Sitten rahka-omenamurska-hapankorppuaamiainen napaan, vaatteet niskaan ja meikit naamaan. Jossain välissä, ohimennessä illalla täytetyt tiski- ja pyykkikone käyntiin ja koira nopealle aamulenkille talon nurkalle. Lapsi päiväkodille ja puolijuoksua asemalle.
Läsnäoloa vaativia opintoja oli kyseisenä päivänä vain aamupäivällä. Istuin luentoni, jopa enimmäkseen opetettavaan asiaan keskittyen ja tulostin opinnäytetyön seminaariversion opettajille toimitettavaksi, kahtena kappaleena, missä kesti tovin. Tulostimen raksuttaessa reippaasti yli sataa sivua uumenistaan katselin oppilaitoksen lähellä olevaa rakennustyömaata. Sitä on kiittäminen muutamista kunnon säikähdyksistä räjäytyksien muodossa ja aikamoisesta mekkalasta. Onneksi kykenen keskittymään kirjoittamiseen ja kuuntelemiseen tavanomaisen huonosti myös piippauksien, hurinoiden ja kolinoiden keskellä.
Päästyäni junalla lähemmäs kotinurkkia, punnitsin esseetehtävän kirjoittamisen ja salilla käymisen välillä tovin. Lapsi kun olisi joka tapauksessa juuri nukahtanut päiväunilleen eikä päiväkodille saisi mennä kolistelemaan kesken päiväunirauhan. Päätin raahutua salille, sillä en halunnut viedä lasta ilta-aikaan lapsiparkkiin. Normaalisti mies hoitaa lasta treenieni aikana tai käyn salilla lapsen jäätyä kotiin nukkumaan, mutta nyt ajatus lapsen viemisestä lähes vieraan aikuisen hoitoon vielä päiväkotipäivän päätteeksi ei yhtään houkuttanut. Eikä parivuotiasta voi oikein jättää yksinään unilleen. Esseetehtävä saisi täten siirtyä iltaan, yöhön tai hamaaseen tulevaisuuteen.
Salilta kotiin pyöräiltyäni tyhjensin pesukoneet ja kipaisin hakemaan lasta hoidosta. Mies oli ilmeisesti ollut huolissaan selviytymisestämme, sillä jääkaapissa odotti kaksi vuoallista valmiiksi tehtyä ruokaa. Jutustelimme lapsen kanssa kotimatkalla päivän kulusta ja pysähdyimme parin mäenlaskun ajaksi leikkipuistoon. Kuutti on arkiviikolla tarpeeksi rauhallinen leikkiäkseen hetken itsekseen, ilman että asunto on kuin pommin jäljeltä, vain päiväkotipäivän jälkeen, jolloin pihalla on tullut riehuttua joskus jopa useampi tunti. Jätinkin lapsen touhuamaan uuden nukketalonsa parissa, viikkailin pyykkejä, pikaimuroin ja vastasin pariin sähköpostiin.
Kun lapsi alkoi kaipailla seuraa, lämmitin ruoan, kiskoin puolikkaan jättikulhollisen salaattia napaani ja luimme muutaman kirjan yhdessä. Pyöritin myös logistiikkakeskusta, ottaen vastaan postipaketteja sekä mökkireissun jäljiltä vanhemmilleni jäänyttä kameralaukkua ja luovuttaen partiopapereita sekä lippukunnan tavaroita kellarista. Käytimme lapsen kanssa, juuri tähän väliin sopivasti juoksunsa ja siten joka nurkan sotkemisen aloittaneen, koiran lenkillä.
Kuuntelin musiikkia antaumuksella kaiuttimen kautta, nyt kun kukaan ei ollut valittamassa häiriöstä – ja nautin muutenkin siitä, ettei olohuoneen ohi tarvinnut hipsutella missään vaiheessa päivää.
Yllättävän nopeasti, kuten aina, päivä olikin lapsen osalta pulkassa ja koitti iltatoimien aika. Lapsen nukahdettua ja vastattuani sitä ennen kymmenettä kertaa kysymykseen missä isi on, vastailin blogikommentteihin, kirjoitin seuraavan päivän postausta ja etsin aineistoa yhteen koulutehtävään. Unohduin myös lukemaan nettisarjakuvia. Juuri ennen nukkumaanmenoa löysin parisänkymme peitosta mukavasti tutuntuoksuisen kulman ja nukahdin se poskeani vasten saman tien.
Että sellainen arkipäivä. Kaiken kaikkiaan, kolmen arkiviikko-yksinhuoltajapäivän jälkeen täytyy sanoa että olen tyytyväinen siitä, että olen polttanut päreeni lapseen kunnolla vain kerran (tämän juostua sisällä niin että korukehykseni rämähti alas seinältä ja koruja levisi kaikkialle). Ja siitä että asuntomme on pysynyt perussiistinä ja normaalisti miehelle kuuluvat kotityöt, edellä mainittua ruoanlaittoa lukuunottamatta, ovat sujuneet kohtuullisen kivuttomasti. Tosin keittiön lamppu on palanut, mutta kyse ei ole sen vaihtamisesta vaan siitä, että uusi vastaava lamppu pitäisi kipaista IKEAsta asti…
Miten suhtaudutte tällaisiin arkipäiväjuttuhin? Jaksaako niitä lukea aina toisinaan?
Kuten ehkä olette huomanneet, olen ostanut ja saanut muutamia vaatteita 