Olipa kerran joulu. Tuo pyhä* juhla ja ”vuodenaika” jona kaikki olivat iloisia ja onnellisia eikä kukaan eronnut. Mutta sen jälkeen, kun toteutumattomat odotukset lässähtivät päin okulaareja, parisuhteita purettiin ja kriisityön palveluihin hakeuduttiin oikein urakalla. Turvakodeissa, leipäjonoissa ja pikavippifirmoissa riitti asiakkaita. Kaikki eivät eläneet elämäänsä onnellisena loppuun asti, mutta moni sai kuitenkin hyviä muistoja ja syötyä useamman rasiallisen konvehteja. Ei mitään uutta auringottoman taivaan alla.
Tosielämässä joulua odotettaessa tai vietettäessä seinä saattaa nousta pystyyn jo aiemmin kuin jälkikäteen terapiaan raahautuessa. Ei elämä pysähdy joulun ajaksi. On sairastelua putkissa, vuorotellen ja yhtä aikaa koko perhe, läheisen kuolema, alta menevä työpaikka, auton hajoaminen, joka nielee kaikki joulurahat… Yksinäisyys, joko fyysinen tai henkinen – sen uskoisin olevan vaikeinta kantaa juuri sellaisten juhlapyhien aikaan, kun kuuluisi olla niin kovasti yhdessä.
Joulu on ehkä satu. Sellainen satu, joka on lähes kaikille tuttu. Vähän niin kuin Hannu ja Kerttu. Kaikki tietävät jutun juonen, joskaan eivät välttämättä sanatarkasti koko tarinaa. Oli sisarukset ja isä, ehkä äitipuoli. Ja metsä sekä piparkakkutalo. Niin ja noita, uuni ja leivänmuruja… vai olivatko ne kiviä. Joka tapauksessa paha sai palkkansa ja lapset pääsivät kotiinsa lopussa.
Joulusadun palasetkin ovat tuttuja: perheen ja läheisten kanssa vietetty aika, kynttilänvalo, tuoksut, harmonia, rauha, ruoat, leivonnaiset, koristeet… Jokainen kertoo niistä vähän omanlaisensa sadun, mutta liian villejä tulkintoja (vaikkapa jäätelöauton kuljettajaksi muutettua noitaa paheksutaan) perinteiden rikkomisesta.
Moni meistä lienee haaveillut joskus satuun sukeltamisesta, kuvitellut pienen hetken porttia satumaailmaan. On kyseessä sitten ollut Tylypahkasta saapunut kirje, henkevältä näyttävä teepannu tai kaniininkolo, kaipaa aikuisenkin mieli välillä elämäänsä ripauksen ihmeitä, taikaa ja jotain elämää suurempaa. Osalle joulu on palanen satua arjen keskelle, tunnelmointeineen, koristeineen ja puuhineen.
Kukaan tuskin tahtoo viedä joulun taikaa toisilta pois, joskin jouluun hullaantuminen voi ärsyttää kanssaihmisiä samoin kuin vanhoja vaatekaappeja puolitosissaan kolisteleva kolmikymppinen sisarus tai sähkökatkon sattuessa valoloitsun toimivuutta testaileva puoliso. Liika on liikaa.
Ja toisaalta joulua voi tuskin elää, tehdä, rakentaa tai tunnelmoida myöskään liian vähän. Joissain saduissa ei ole lohikäärmeitä, yksisarvisia tai puhuvia hiiriä, on vain ihmisiä, jotka kohtaavat toisensa, jättävät jälkensä toistensa elämään ja kenties erkanevat sitten. Eikä toinen satu ole toista huonompi.
Joulun sadussa on mielestäni olennaisinta sanoma – kuten saduissa yleensäkin. Minulle joulun sanoma on vuodesta toiseen toivo ja ilo, valon voitto pimeästä. Juhla jossa annetaan, jaetaan ja kohdataan. Mies sanoi joulun sanomakseen sen, että ihmiset tekevät juhlan. Haastan teidätkin kertomaan: mikä on teidän joulunne sanoma?
* Minulle pyhä voi tarkoittaa uskonnollisista syistä pyhää, kulttuuripiirissä pyhäksi koettua tai henkilökohtaisesti pyhänä pidettyä asiaa.
