Rakastan kalastamista – kuka kunnon norppa ei rakastaisi?

Kalastaminen on täydellinen tapa tehdä jotain tekemättä mitään, vetäytyä mietiskelemään herättämättä kuitenkaan epäilyksiä suurempien eksistentiaalisten kriisien olemassaolosta. Hengittää järvi- tai meriluontoa sisään ja puuhata jotain sinänsä merkityksetöntä, jolla voi kuitenkin oikeuttaa oleilunsa.

Kun otetaan huomioon lähes-hermoromahdus-postauksessa esittämäni seikat, saatoitte miettiä että hyvä, nyt se on ottanut vinkeistä vaarin ja karannut pitämään aikalisää. Joudun kuitenkin tuottamaan pettymyksen ja toteamaan, että tämä erinomainen retriittimahdollisuus muodostunut varsinaisesti rentouttavaksi elämykseksi.

Mukanani oli nimittäin viisi vallatonta pojanvekaraa, iältään yhdeksästä kolmeentoista, jotka onnistuivat heittelemään sekä uistimiaan järven pohjaan että mato-ongen koukkujaan puiden oksiin. Ohjelmassa oli siis paljon sotkeutuneiden siimojen solmimista, pelastusoperaatioita, uusien uistimien kiinnittelemistä ja yleisestä turvallisuudesta huolehtimista. (Kuinka monta kertaa samoilla lapsille täytyy sanoa, ettei puukkoja saa heitellä maahan tai puihin?)

Tämän ikäisten kanssa voi jo käydä kasvatuskeskusteluja, mutta kyllä nekin vievät veronsa. Osa taitaa jo keskustelun taidon ja osaa myöntää virheensä ja pohtia, miten ensi kerralla voitaisiin toimia kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla. Mutta toisten kanssa joutuu umpikujaan, jossa asiassa ei päästä mihinkään suuntaan. Partioäiti on nyt vähän väsynyt.

Monet lapselliset kaverini ja tuttavani ovat sanoneet että heille sopisi varsin hyvin tai he jopa toivoisivat että tuntemattomatkin aikuiset puuttuisivat heidän lastensa tekemisiin, jos vanhempi ei olisi sillä hetkellä paikalla. Arvostaisin itsekin sitä että tuntemattomillakin olisi rohkeutta puuttua tilanteeseen, jos lapseni tekisi jotain luvatonta tai jopa laitonta: nimittelisi, kiusaisi, satuttaisi, häiritsisi muiden rauhaa, roskaisi, sotkisi tai rikkoisi paikkoja tai olisi julma eläimiä kohtaan.

Mutta ongelmallista lienee se, riittääkö koko kylän kavatukseksi vain puuttuminen ja kieltäminen vai pitäisikö sen sisältää myös keskustelua, ilmiön pohtimista ja suotavamman toimintatavan suuntaan ohjaamista. Ja onko minulla tai muilla valmiudet ottaa tilanne ja lapset tai nuoret haltuun saati selviytyä siitä kunnialla, kun se tulee kohdalle?

Eilen kun poljin harjoittelupaikaltani kohti lapsen päiväkotia, näin kotikulmillamme kolmen alakouluikäisen pojan kauhovan sammakonkutua pellonpientareen ojasta ja paiskaavan kutua asfalttiin. Näin punaista, kirkkaanpunaista; Jos lasten hölmöilyistä jokin saa minut kiukkuisemmaksi kuin toisten kiusaaminen niin avuttomien luontokappaleiden vahingoittaminen ja rääkkääminen. Olen ollut lapsesta asti raivoisa eläinten puolustaja, vältellyt tarpeetonta tappamista ja vastustanut kivun aiheuttamista.

Iskin pyörästä jarrut pohjaan ja jouduin hillitsemään itseäni tosissani etten ryhtyisi karjumaan kurkku suorana. Sihisin pojille uhkauksia poliisista, sakoista, luonnonsuojelurikoksista, rauhoitetuista luontokappaleista ja heidän koteihinsa soittamisesta. Pojat näyttivät säikähtäneiltä, lupasivat siivota sotkun ja vakuuttelivat jättävänsä kudun jatkossa rauhaan – arvoitukseksi jää, pitävätkö sanansa. Pääni olisi varmasti höyrynnyt silminnähden vielä silloinkin kun poistuin paikalta, jos ulkolämpötila ei olisi keikkunut poikkeuksellisessa parissakymmenessä asteessa.

Kun pahin tyrmistys ja kiukku oli laantunut, keskustelin tapauksesta lyhyehkösti Kuutin päiväkotiryhmän lastentarhanopettajan kanssa. Hän sanoi todella viisaasti, että on sääli, miten harvoille lapsille kertyy nykypäivänä luontokokemuksia ja ennen kaikkea tilanteita, joissa he keskustelisivat aikuisen kanssa ympäröivän luonnon ilmiöistä.

Ja on varmasti täysin totta ettei läheskään joka kodissa liikuta yhdessä luonnossa, ihmetellä lähiluonnon ilmiöitä: perhosen kehityskaarta, sammakoiden kasvua ojassa, lehtipuiden vaiheita vuoden varrella tai metsäjänisten turkkien värinvaihtoa. Minulle, nenä kiinni luonto-oppaissa kasvaneelle, innokkaalle hyönteis- ja matelijatutkijalle ajatus tuntuu vähintäänkin kummalliselta. Miksei jokainen vanhempi opettaisi lapselleen luonnon ihmeitä ja sen kunnioittamista?

Silloin tajusin että oli varmasti hyvä että olin puuttunut tilaneeseen, mutta auktoiteeteilla ja rangaistuksilla uhkaamisen sijaan olisin voinut purkaa tilannetta poikien kanssa myös selittämällä ja kehittämällä heidän empatiakykyään. Olisimme voineet keskustella sammakoiden ankeista oltavista kaupunkimaisissa ympäristöissä tai eläinten kunnioittamisesta: Päästä yhteistuumin siihen tulokseen että sammakoiden ja muiden eläinten kutu, munat tai poikaset tulisi jättää rauhaan.

Voisin tallentaa muistutuksena itselleni ja oppimiskokemuksena taskun pohjalle ajatuksen siitä että puututtaessa lasten tai nuorten toimintaan koetan jatkossa keskustella ja opettaa torumisen sijaan. Ellei sitten vastaanottavan osapuolen pää ole erityisen risukkoista maaperää.

Onko ”koko kylän kasvatus” mielestänne uhka vai mahdollisuus? 
Löytyykö teiltä onnistuneita tai pieleen menneitä kasvatuskohtaamisia?