Istuin tänään matalassa erkkerissä vanhassa puutuolissa ja siemailin veriappelsiinimehua matalajalkaisesta lasista. Ympärillä oli nykyisiä ystäviä ja kavereita, pitkälti liian harvoin nähtyjä, mutta silti tärkeitä – sekä entisestä elämästä, lähes kymmenen vuoden takaa tuttuja ihmisiä, joiden kuulumisia, opiskelu- ja työjuttuja, parisuhteiden käänteitä, hääkuumeita ja suunnitelmia kuuntelin nauttien välillä hiljaisuudessa ikkunasta porottavasta auringosta.
Söin juustokakkua ja salaattia. Aina välillä viereeni pyrähti pirteä, syvänsinisillä, kirkkailla silmillään tiukasti tuijottava lapsi, joka kyseli, saisiko hän santsata vesimelonilohkoja, suolakeksejä tai juustoa. Keskusteluseuraani kuuluvat toivat lapselle keittiöreissuillaan toisinaan lisää tuoremehua, mansikoita tai muuta pientä naposteltavaa.
Alun arastelun jälkeen lapsi uskaltautui myös pyytämään apua ja jutustelemaan vieraidenkin aikuisten kanssa. Tämä kellotteli pörrömatolla kyljellään niin ikään vieraana olevaa vauvaa tarkkaillen, pyyhki kätensä ja kasvonsa hyvinkin pedantisti jokaisen herkun jälkeen, ilmoitti oman ikänsä, kertoili tulevista syntymäpäivistään ja paistatteli paikalla olevien aikuisten kehuissa.
Kotimatkan viimeisillä metreillä muistin sanoa omaltakin osaltani lapselle, että käyttäydyitpä reissussa hienosti, niin kylässä kuin matkojenkin aikana. Että kanssasi oli oikein kiva olla liikenteessä ja mennään toistekin, kun osasit tervehtiä, pyytää, kiittää ja jutella niin mainiosti. Koko päivän tunsin tosin olevani suhteessa muihin aikuisiin se ärsyttävä vanhempi, joka hölisee lapsensa tekemisistä, kehuu tämän suoriuksia ja pitää tätä vähintään maailman kahdeksantena ihmeenä.
Henkisesti ja fyysisesti rankan vauvavuoden, opiskeluarkeen ja sen myötä osa-aikavanhemmuuteen sopeutumisen, oman herkästi kiehahtavan luonteen ja uhmantäyteisten päivien yhteensovittamisen… Vanhemmuuden vähemmän hohdokkaiden puolien kanssa kipuilemisen jälkeen olen viime aikoina kokenut lapsen kanssa elämisen vastaavan viimein pääpiirteissään niitä mielikuvia, joita olin elätellyt siitä asti kun ryhdyin pohtimaan, millaista omien lasten saaminen olisi.
Ja tänään olen kantanut mukanani lähes yliluonnollista tunnetta, jota en oikein ole osannut paikantaa. Kummallista tuttuuden ja haikeuden rajamailla viipyilevästää olotilaa, jonka määrittäminen olisi vaatinut hetkeksi pysähtymistä.
Illalla, lapsen ryhdyttyä yöunia edeltäviin puuhiin isänsä kanssa tunne muuttui viimein sanoiksi ja kuviksi; Tajusin nähneeni hyvin pitkälti Kuutin nykyistä ulkomuotoa, persoonaa, olemusta vastaavan lapsen unissani jo useiden vuosien ajan: ennen kuin tiesin, milloin saisin lapsia tai tulisiko minusta ylipäätään vanhempaa.
Joku sanoo näitä väläyksiä etiäisiksi, näyksi tulevasta, toinen puhuu kohtalosta ja kolmas johdatuksesta. Käytännöllisenä skeptikkona voisin sanoa mieleni tehneen temppujaan yhdistellen palasia kokemastani ja toivomastani sekä todennäköisistä tulevista yhteen.
Niin tai näin, kylmiä väreitä tällainen saa aikaan – ehkä näin onkin tarkoitettu ja palaset ovat osuneet kohdalleen juuri niin kuin niiden pitikin.
