Vähän minityyliä vuorostaan.
Aamupäivän salireissulle heitin pitkähihaiset, mutta ohuet vaatteet lapselle. Tyylin kulmakivenä olivat raidat, ohuemmat ja paksummat sekä kolmeen väriin rajattu väirpaletti. Iltapäivän rantahommiin täytyi kuitenkin, lämpömittariin vilkaisemisen jälkeen, vaihtaa lyhythihaisiin ja nyt lapsi kirmailee jo Pilvijärven hietikolla uima-asussaan.
Paita, housut ja tennarit: H&M / Lippapipo: Nosh
Rakas aviomieheni kertoo välillä ihan poskettomia juttuja.
Mökiltä kotiin ajellessamme totesimme tosin hänen huumorintajunsa olevan mainio toisinaan vain rajatumman kohdeyleisön toimesta. Suuren yleisön lavakoomikkoa tuosta (näsä)viisaasta ja kuivalla älykköhuumorilla varustetusta kaverista tuskin saataisiinkaan.
Ja usein ne hauskimmat aivoitukset eivät ole loppuun asti kristallisoituneita huumoritimantteja vaan rehellistä sekoilua tai huonomuistisuudesta ja lagaamisesta johtuvia kömmähdyksiä; Viime viikolla mies esimerkiksi kysyi minulta keskustelunavauksena, oliko lapsi nukahtanut yöunilleen nopeasti ja helposti. Kiitin kiinnostuneisuudesta ja huomautin lapsen olleen kuluneen päivän sekä edellisen päivän appivanhempien kanssa mökillä ja olevan niillä teillään edelleen.
Toissapäivänä rannalla kysyin miehen mielipidettä uudesta bikinien alaosastani. Mies tuijotti alaosaa arvioivasti ja sanoi sitten nähneensä kuosin jossain ennenkin. Sitten tämän naama meni kurttuun ja hän totesi, että lienee parasta, jos hän ei kerrokaan, mistä kuosi on tuttu. Kinusin miestä kertomaan, mitä kuosista oikein tulee mieleen.
Mies kakisteli hetken ja totesi sitten kuosin muistuttavan häntä ensimmäisen maailmansodan aikaisten sotalaivojen maalauksista, joilla koetettiin vaikeuttaa laivan koon, tyypin, nopeuden, etäisyyden ja suunnan arvioimista. Mainio kuosi siis, jos se onnistuu häivyttämään takalistoani ja vatsaani hieman pienemmän näköiseksi. Toisaalta ymmärrän miehen epäröinnin; Ei joka rouva kestä sotalaivaan verratuksi tulemista!
P.S. Ko. rouva ko. bikineissä.
Laivojen kuvat täältä, täältä ja täältä.
Kasvukäyrien MinEna heitti minulle kesäisen haasteen ja kyllä taas kesti saada vastaaminen aikaiseksi. Mutta tässäpä meidän Kesätempo on!
Päivän suunnitelma:
Rötväämme vielä tämän päivän mökillä. Mies tekee läppärinsä kanssa töitä rannalla ja kummit jatkavat luku-urakoitaan, toinen tenttiin ja toinen ylioppilaskirjoituksiin. Omaksi hommakseni jää siis kaksivuotiaan kanssa touhuaminen. Ajattelin kiskaista nahkaan rasvaa ja raahautua lapsen kanssa rantakalliolla leikkimään.
Miehen tuntien ainakin saunomme, vaikka sitten päiväsaikaan, ennen kuin suuntaamme takaisin kaupunkiin. Haaveilen hieman myös kynsien lakkaamisesta ja iltasalille selviämisestä, mutta saa nähdä, kuinka matkapahoinvoiva ja hikikiukkuinen nainen autosta kipuaa ulos, kunhan selviämme kotiin asti.
Lounaani tulee koostumaan:
Lounaan sisällöstä en tiedä kertakaikkiaan mitään, sillä raahaudumme ilmeisesti jälleen valmiiseen pöytään. Veikkaisin jotain grillattua sapuskaa salaattikeon kaverina. Ja ainakin ison lasin Coca Colaa ajattelin kiskoa, sen verran myöhään on tullut viime päivinä (ja öinä) valvottua.
Viime yönä näin unta:
Nukuin muistaakseni aika kuolleen unta, en ainakaan nähnyt minulle tyypillisiä unia, joissa osaan lentää ja omaan yli-inhimillisiä voimia. Pari yötä taaksepäin muistan harmitelleeni unessani Helsingin keskustan talojen mataluutta, niiden välissä syöksylentäessä kun joutui lopettamaan sukelluksensa alkuunsa.
Eilen tapahtui seuraavaa:
Olimme mökillä ja vietimme aikaa miehen perhetuttujen kanssa, lähinnä tosin nuorison kesken. Kasasin yhteisprojekti #MOMFIEn taustahommia kuntoon tuntikausia ja sain kirjoitettua oman blogin postauksen vasta iltamyöhään. Keskustelimme tulevaisuudesta, remontoinnista ja läheisyydenkaipuun erilaisista tasoista. Kävimme kiskaisemassa juoksulenkin, jonka yllätykselliseltä ryteikköosuudelta sain muistoksi naarmuja ja punkin.
Päivän asu:
Tällä hetkellä istun rintsikoissa, päiväpeiton kääriytyneenä pirttipöydän penkillä. Kunhan pääsen pukeutumiseen asti, ajattelin kiskoa päälle perhoshaitulamekon ja kasata päälle kilon koruja. Ja ehkä laittaa myös pikkarit. Ehkä.
Lempparibiisini juuri nyt:
Olen edelleen jumiutunut kuuntelemaan PlZ-soittolistaani, koska siitä tuli mielestäni niin ehyt ja tarinallisesti vaikuttava kokonaisuus.
Seuraavat pippalot joihin olen menossa:
Ensi viikon maanantaina ajattelin lähteä ensimmäistä kertaa naismuistiin baariin, saa nähdä, jääkö suunnitelman asteelle. Ja elokuussa suuntaan naisporukalla Tallinnaan. Reissun koostumus ei ole vielä ihan selvillä, mutta hauskaa ainakin tulee olemaan, se on varmaa. Oli pippalointia tai ei.
Tänä kesänä olen oppinut jotain uutta:
Ahkera työ ja omistautuminen asialle ei aina kannata, draamanhakuisuus, mielistely ja lisääntyminen tai muu raju elämänmuutos sen sijaan tuottavat tulosta. Voin siis heittäytyä välillä hyvällä omallatunnolla vapaalle, lykätä hommia ja todeta että epätoivon ja konfliktien keksiminen hatusta ei vain ole minun juttuni.
Juuri nyt minua ärsyttää:
Henkilönpalvominen, tylsät, aikuisten ihmisten välille roihahtavat konfliktit sekä yhteiskunnan ulkonäkö- ja itsekeskeisyys.
Toisaalta haluan suositella:
Lapsen kanssa riehumista, uimista, luonnon ihmettelyä ja pitkämielisyyttä suhteessa lähimmäisiin, itseen ja internetsekoiluihin.
Haastan mukaan kolme lemppari-kesäbloggaajani eli Annan, Iinan ja Demin!
Olemme uineet, syöneet, lenkkeilleet, saunoneet, pelanneet urakalla erilaisia lautapelejä, kun seurue on kerrankin ollut hieman isompi, nukkuneet vuorotellen hieman pidempään, sukeltaneet simpukoita, tappaneet hyttysiä, kunnostaneet huonekaluja, valvoneet myöhään sekä ihmetelleet mökkitontin eläimistöä, joihin kuuluu ilmeisesti ainakin kyy- ja rantakäärmeitä, pieniä rusakoita ja isoja rupikonnia.
Ei ole mikään kiire kotiin. Varsinkaan kun viikonloppuna on tullut taas puputettua sellainen määrä roskaa, ettei kotona odottavan vaa’an päälle palaaminen houkuttele kovinkaan paljoa.
Gothic Lolita on palannut – tosin toistaiseksi vain sisustusrintamalle.
Koska kotonamme siirtyy kepeitä ja karkkivärisiä sisustustekstiilejä ja -esineistöä Malibu Beachille, haaveilen kotinurkkiin vähän synkempää tyyliä loppuvuodelle. Joku trendinenä on ollut kanssani samoilla hajuilla, sillä lähes kaikki ketjut pukkaavan myyntiin kalloja, pitsiä, tylliä ja metalliyksityiskohtia. Tässäpä olisi muutamia suosikkejani useimmin käyttämiltäni tavarantoimittajilta.
Miltäs näyttää – iskevätkö kalman röyhelöhihainen kosketus, kimaltavat kallot ja synkistely söpöilytwistillä?
Tiedän, että lupailin eilen kertoilla kuulumisia, mutta… Luovuuden puuska vei minut mennessään ja päätin ottaa kaiken ilon irti sen tuomista yli-inhimillisistä tehokkuuden lahjoista; Pari Lilyn äitiysbloggaajaporukasta tuttua tyyppiä keksi perustaa arkirealismia huokuvan yhteisen tyyliblogin ja innostuin heti oman hiekkalaatikkoni eli blogini ulkopuolella leikkimisestä. Väsäsinkin blogille useita banneriehdotelmia, logon, sivupalkin esittelypalleroita ja muuta ulkonäköön liittyvää sälää.
Kun suljin koneen, kello oli kaksi ja vasemmassa silmässäni tykytti kyynelkanavan tulehdus, jolla ei todennäköisesti ole mitään tekemistä asian kanssa, mutta kuulostaapa traagisemmalta näin. Mutta kyllä valvominen seuraavan aamun jumituksesta huolimatta kannattaa silloin kun oikeasti pääsee täysille kierroksille jonkin asian parissa.
Ja viimein niihin kuulumisiin; Meille kuuluu ihan hyvää eikä opinnäytetyön edistyminen ole päässyt kiristämään päätä liiaksi, pitkälti kiitos isovanhempien ja miehen. Lapsi on nimittäin lomaillut myös isovanhempiensa takapihoilla, reissannut heidän kanssaan mökille ja puuhannut muutakin mukavaa muutamasta tunnista parin päivän rupeamiin. Sellaisina päivinä olenkin kiskonut kirjoitusurakkaa eteenpäin vauhdikkaammin ja koettanut keskittyä lapsen kanssa kahdestaan vietettävinä (miehen työ-) päivinä lähinnä kotitöihin, vähemmän häiriöherkkiin kirjoitushommiin ja lapsen kanssa leikkimiseen, lueskeluun ja arkiaskareiden puuhaamiseen.
Lapsihan oli päiväkodissa kesäkuun, joinan päivinä tosin vapaalla tai lyhyempää päivää. Kirjoittelin silloin kevään koulutyösuman loput tehtävät valmiiksi ja aloitin opinnäytetyön naputtelemisen. Heinäkuun alussa alkoi lapsen lomajakso ja hän on lomalla vielä koko elokuun. Kävin vanhempieni ja veljieni kanssa Tour de Keski-Suomella ja Revontulessa lomailemassa. Silloin mies sai hengähtää muutaman päivän itsekseen kun taas miehen lomaviikolla lapsi vietti pari laatuaikapäivää isänsä kanssa muun muassa Korkeasaaren vierailun merkeissä. Silloinkin sain kirjoitushommia vietyä eteenpäin.
Kauheasti emme ole ehtineet touhuamaan kotosalla, sillä olemme eläneet kesäsäiden alkamisesta asti matkalaukku- tai oikeammin urheilukassielämää. Asuntomme kuumenee kesällä turhankin lämpimäksi, joten olemme ajelleet viime viikkoina lähes säännönmukaisesti pitkiksi viikonlopuiksi mökille viilentymään meri-ilmassa. Kotona vietettyinä päivinä olen koettanut syödä mökkisapuskoja kevyemmin, selvitä salille asti, pyykätä reissuvaatteita ja rapsutella kissoja oikein urakalla.
Vaikka välillä tulee mietiettyä, että joskus voisi olla viikonlopun yli kotonakin, mutta sitä ehtii toisaalta harrastaa talvikuukausina akuuttiin kyllästymiseen asti. Reissataan siis nyt, niin kauan kuin säät ja kohtuullisen joustavat aikataulumme opiskelujeni ja miehen liikuteltavissa olevan työajan ja -ympäristön puitteissa sen mahdollistavat.
Lapsen kanssa on ollut kohtuullisen helppoa, vaikka loman alkaessa ehdin jo ahdistua siitä, että kaksi kesäkuukautta, joista normaalisti nautin suuresti, tulisivat olemaan yhtä itkua, kiukuttelua ja uhmahuutoa. Uhmassa on kuitenkin ollut nyt muutaman viikon suvantovaihe, jonka aikana kauniisti pyytäminen, kiittäminen ja ohjeiden noudattaminen on sujunut huomattavasti edeltävää vaihetta paremmin. Nähtäväksi toki jää, kuinka kauan tätä hauskuutta kestää.
Vielä takaisin alun aiheeseen siltä osin, että pieni aivojen tasoittelu on tehnyt hyvää; Tuntuu taas mukavalta kirjoittaa, valokuvata ja puuhata kaikenlaista muutakin itselle mieluisaa kuten suunnitella sisustusta uusimpaan projektiin, leikkiä esitysgrafiikkaohjelmalla tai väsätä pidempään jumittaneita kotiprojekteja kuntoon. Se haaveileva, ideoiva ja toisinaan yömyöhään valvova haihattelijapuoleni, jonka stressi väliaikaisesti ajoi pakosalle, on jälleen voimissaan. Ehkä vähän turhankin kanssa, mutta olkoot nyt hetken, ihan tasapainon nimissä.
P.S. Jos kesäjuttuja on mennyt ohi, pääsette näpsäkästi kärryille olennaisimmista tämän jutun linkkien kautta. Kesällä kun itse kullakin voi venähtää blogien lukemisväli pidemmäksi. Paitsi minulla, joka dataan kesät talvet, heh.
Tänään tarjolla: Kesämies (hei mikä toi asukokonaisuus oikein on?) ja mökkipömppöään maksimekolla ja härsylällä häivyttävä äiti Svartholmassa. Viimeisen kuvan puoliksi motivoitunut ilme kertoo hyvin innostuksestani hiekkaleikkeihin.
Ajattelin vain palailla blogosfääriin 52-viikkoa (klik!) kuvien merkeissä. Eikä sitten paljoa muuta asiaa olekaan, menkäähän tekin vaikka uimarannalle siitä! <3
Illaksi tosin koetan kirjoitella kuulumisia pidemmän kaavan mukaan, muun muassa siitä, miten tämä opinnäytetyön kirjoittamisen ja lapsen kahden kuukauden mittaisen kesäloman yhdistelmä on saatu sujumaan – tai onko se sujunut mitenkään. Palaillaan siis iltasella!
Uusi omppuperheemme jäsen, latauspisteessään kellotteleva allekirjoittaneen iPhone 5s, kaipailee kaverikseen suojakuorta. Kiittelen ahkerasti palvellutta ja nykyään edesmennyttä Pantonekuortani siitä, että iPhone neloseni on edelleen pääpiirteissään hengissä, pudottuaan muun muassa kuusi kerrosväliä porraskuilua alaspäin, pyörän kyydistä, useaan otteeseen pöydältä sekä muutaman kerran taskuista…
Noh, lyhyesti sanottuna suojakuori on käytössäni pakollinen lisävaruste ja keräsinkin muutaman suosikin Etsyn loppumattomalta tuntuvasta valikoimasta harkittavaksi. Näistä pitäisi lähteä karsimaan ja voi että tekee tiukkaa. Mainio esimerkki ensimmäisen maailman ongelmista, eikös?
Auttakaa silti naista mäessä ja kertokaa, löytyykö näistä selvää yleisön suosikkia?
Ajelimme sunnuntaina moottoriveneellä appivanhempien, kummitäti H:n, miehen ja Kuutin kanssa Loviisanlahden suulla sijaitsevaan Svartholman merilinnoitukseen. Svartholma on Suomenlinnan sisarlinnoitus, jonka rakennustyöt aloitettiin vuonna 1748 eversti Ehrensvärdin suunnitelmien pohjalta ja saatiin pakettiin pääosin 1750-luvun aikana.
Puolimuinaiset kivikasat eivät ole koskaan kiinnostaneet minua liiemmin, tosin osaan esittää asianmukaisen innostunutta, jos tilanne niin vaatii. Reissu myytiinkin minulle kysymällä, lähtisinkö Svartholmaan pizzalle. En tajunnut edes, että olemme menossa paikkaan veneellä, vastasinpa vain nälkäisenä empimättä että mennään vaan.
Veneilyssä ei ole sinällään mitään ongelmaa, kunhan muistaa suojata arvotavaransa mahdolliselta veneeseen läiskähtelevältä merivedeltä. Edellinen, sattuneesta syystä usean vuoden takainen, venereissuni vain päättyi melkein sairaalaan tai siltä se ainakin tuntui. Aina yhtä kiireinen mieheni hoputti minut nimittäin aivan kauhean pissahätäni kanssa veneeseen, jossa jyskytimme yli-ison moottorin ja pienen veneen yhdistelmällä loputtomalta tuntuvan ajan. Olin varma, että kohta rakkoni ratkeaa. Useampi tunti reissun jälkeen alavatsaani sattui, sisäelimeni muljahtelivat kummasti etsien omaa paikkaansa ja lantionpohjan lihaksiani jomotti muutaman päivän.
Tällä kertaa selvisin pelkällä hanuriin ilmestyneellä mojovalla mustelmalla, sillä vene on sittemmin päivitetty uudempaan, tosin moottori on kuulemma päivitetty asianmukaisesti ylitehoiseksi, heh. (Vahingosta viisastuneena vierailin huussissa pariinkin otteeseen ennen lähtöä.) Sen lisäksi toisen jalkani söivät melkein ihmissyöjämuurahaiset, jotka olivat vallanneet yhden saaren rantapoluista. Humaanista ja empaattisesta luonteestaan tunnettu kummitäti H ulovi naurusta, kun loikin ballerinoissani muutamia metrejä pitkän muurahaismaton läpi.
Reissu oli kaikkineen oikein mukava. Sää suosi auringolla ja harsopilvellä, mitä nyt ruokailun aikana ropisi hetken. Söin saaren kesäravintolassa, Cafe Svartholmissa merenelävillä kuorrutetun norpan Kalastajan valinta-pizzan ja kulutin, mitäs muutakaan kuin pakollista kolajuomaani. Nenämme eteen ojennettuun asiakaskyselyyn vastasin saarelle tuloni syyksi kohdan ”jokin muu” ja kirjoitin lisätietokohtaan ”ruoka”. Olikin hyvä, että reissu täytti tältä osin odotukset.
Syömisen lisäksi ehdimme touhuta hetken lasten leikkipaikalla, kuvata saaren maisemia sekä käydä kurkistamassa näyttelyn, jossa kerrottiin linnoituksen vaiheista. Linnoituksen reikiintynyt ulkoasu sai selityksensä näyttelyvierailun aikana: Krimin sodan aikana englantilainen laivasto-osasto räjäytti saaren varustukset käyttökelvottomiksi ja linnoitus jäi rappeutumaan. (Kuusikymmentäluvulta alkaen linnoitusta on restauroitu museoviraston johdolla.)
Saarelta olisi löytynyt myös opastettuja kierroksia sekä lapsille suunnattu seikkailukierros, jolle seurueemme pienin oli auttamatta turhan nuori. Leikkipaikan kaivurissa, maisemien katselussa, linnoituksen tunneleissa, muiden matkaajien pizzojen maistelussa sekä merimatkassa itsessään riitti kuitenkin jännitystä yllin kyllin – varsinkin lapselle. Itse en puolittaisena kesälomalaisena edes kaivannut jännitystä, saaristotuulen ja pizzauunin tuoksujen haistelu riittä oikein mainiosti!
Mietin mökillä ollessani pariin otteeseen, jaksaisinko käyttää hetken aikaa peilin äärellä väkertämiseen vai en. Tuolloin päätin etten jaksaisi, vaan suuntaisin aamupalalle harjattuani hiukseni ja hampaani; Kuitenkin heti seuraavana päivänä pieni meikkaamiseen käytetty hetki sai minut paremmalle tuulelle ja nielaisemaan kurkkuun nousseen palan. Välillä ehostautuminen ja oman persoonan korostaminen mieleisekseen kokemillaan meikeillä on edullista pikaterapiaa, joka tekee iloiseksi ja ehyemmäksi, ainakin minut.
Nykyään saatan toisinaan lähteä ovesta ulos meikkaamatta, vaikkapa pissattamaan koiran, juoksulenkille, salille tai jopa ruokakauppaan. Vielä muutama vuosi sitten meikkasin aina ja kaikkialla: kotipäivinä, synnytyslaitoksella ja partioretkillä, joista viimeksimainituilla sain aiheesta jopa jonkin sortin taistelun aikaan. En oikeasti lähtenyt kotiovestamme ulos, edes käymään vanhemmilleni, ilman meikkiä. Edelleen meikittä liikkumisesta tulee kuitenkin hieman homssuinen ja alaston olo.
Eräs ystäväni sanoi kerran, että olisin hauskannäköinen myös miehenä. Otin meikkaamattomien kasvojeni kirvoittaman toteamuksen kohteliaisuutena, miksipä en ottaisi. Tiedostan itsekin, että massiivisen leukani, keskikokoisen nenäni ja haalearipsisten silmieni yhdistelmä ei varsinaisesti ole tämänhetkisen länsimaisen kauneusihanteen perusteella kovinkaan naisellinen. Sain todeta tämän sekä tyttöjen ja poikien ulkonäköön liittyvät oletukset jo lapsena, kun leikki-ikäisenä ja toisinaan jopa murrosikään asti minua luultiin pojaksi. (Hienosta lettejä ja pottaotsatukaa yhdistelevästä hiusmallistani huolimatta.)
Koska hieman liioitellun naisellinen pukeutumistyyli kellohelmoineen, korkokenkineen ja korsetteineen kiehtoo minua ilmeisen pitkäaikaisesti, lienee tavallaan luontevaa että pidän meikissäkin vintage-estetiikasta tummine kajalrajauksineen, punaisine huulineen ja mattavaaleine pohjineen. Näin kesäaikaan saatan tosin sipaista hieman aurinkopuuteria poskiin ja vaihtaa värilliseen huulirasvaan, mutta juhlissa ja talviaikaan paloautonpunainen huulipuna on lähes tavaramerkkini. Siinä määrin, että punaisella huulipunajäljellä varustettua lasia on usein ehdotettu muiden toimesta käyttämäkseni, jos pitkin asuntoa ajelehtiville juoma-astioille on etsitty omistajia.
Meikkaaminen onkin, satunnaisista nakunaamapäivistä huolimatta, osa identiteettiäni – ainakin tänään ja nyt, katsotaan, mikä tilanne on vaikkapa kymmenen vuoden päästä. Kuten ylempänä totesin, kävin joskus jopa kiivaita keskusteluja siitä, miksi halusin meikata partioleireillä, metsäretkillä ja koulutusreissuilla. Rinnastin tuolloin ja osittain vieläkin, meikkaamisen hiusten pesemiseen, deodorantin laittamiseen, vaatteiden vaihtamiseen ja hampaiden pesuun eli yleiseen perushygieniaan ja ulkonäöstä huolehtimiseen. Muitakaan edellä listattuja asioita en jätä hoitamatta partion tai mökkeilyn verukkeella, joten miksi tekisin niin meikkaamisen suhteen.
Partiohommissa ja mökillä tuntuu kuitenkin olevan normina näyttää (ja haista) mahdollisimman metsittyneeltä. Sehän ei haittaa minua, pahimpia haisuleita lukuunottamatta, mutta miksi ihmeessä kaikkien pitäisi toimia samoin. Siinä missä joku saattaa kommentoida ystävänsä tai sukulaisensa tapaa jättää meikkamatta johonkin edustustilaisuuteen, joutuu perinteisesti meikittömiksi julistetuilla vyöhykkeillä puolustelemaan meikkaamistaan.
Minulle nakunaamailu on poikkeuksellinen olotila, mutta miten te suhtaudutte meikkaamiseen? Onko se mukavaa puuhaa, hemmottelua vai pakollinen paha?
Koetteko siihen liittyvän sosiaalisia paineita joko meikkiä vaativien tilanteiden kuten juhlien tai työtehtävien osalta tai meikittä olemisen suhteen esimerkiksi mökillä?
