Olen luovuttanut verta jo useamman vuoden, lähes niin usein kuin saan sitä luovuttaa. Vain raskausaikana luovuttamiseen tuli tauko. Verenluovutus on aina tuntunut luonnolliselta; Jos voin niin vähällä vaivalla auttaa takaamaan riittävät verivarastot sairaille ja onnettomuuksiin joutuneille, miksen sitä tekisi. Munasolujen luovuttaminen olisi jossain määrin looginen jatkumo, mutta siihen liittyy paljon enemmän kysymyksiä.
Oman lapsen saamisen myötä halu auttaa niitä, joita tahaton lapsettomuus koskettaa, on vain kasvanut. Vuonna 2011 luovutettujen munasolujen avulla alkunsa saaneita lapsia syntyi 181. Ja oletettavasti yhtä monen perheen pitkäaikainen unelma lapsesta toteutui.
Useammassakin perheessä lasta toivottaisiin, mutta klinikoiden kroonisen ”munasolupulan” vuoksi hoitojen aloittamista voi joutua odottamaan yli vuoden. Elämän isojen asioiden kohdalla vuoden odotus on mielestäni tarpeettoman pitkä.
Enhän voi tietää, tulisiko prosessissa jotain ongelmia. Olisinko terveydentilani puolesta sopiva luovuttajaksi. Saataisiinko hormoneilla toivottu kierto aikaiseksi ja munasoluja kerättyä?
Jos kuitenkin soveltuisin luovuttajksi, edessä olisi useita käyntejä klinikalla. Laboratoriokokeita, lääkärin tapaaminen, ultraäänitutkimuksia ja tietenkin varsinainen poiminta. Saisinko käynnit sovitettua opiskelujeni ja harrastusteni aikatauluihin? Huomioon kun täytyy ottaa myös lääkäreiden aikataulut sekä vastaanottajan tilanne, sillä luovuttajan ja vastaanottajan kuukautiset täytyy sovittaa yhteen. Uskon että saisin, jos tarpeeksi haluaisin.
Kotonakin joutuisin hommiin, sillä hormoneja täytyy pistää kehoon kolmea erilaista: munasarjojen toimintaa kiihdyttävää, jarruttavaa ja munasolua irrottavaa. Mitään piikkikammoa minulla ei ole enkä ole erityisen kipuherkkäkään. Lähinnä huolettaa, muistaisinko hoitaa lääkityksen riittävän säntillisesti.
Luovutusprosessi vaikuttaa myös luovuttajan kehoon. Jos hormonit toimivat toivotusti, yhden munasolun sijaan munasoluja kypsyy useita, jopa kymmeniä ja olo voi olla sen mukainen. Mieliala voi heittelehtiä ja fyysiset oireet vastata hedelmöityshoitoihin osallistuvan oireita. Paino voi nousta väliaikaisesti, päätä särkeä, vatsassa olla paineen tunnetta ja vaihdevuosille ominaiset oireet kuten kuumat aallot ja emättimen kuivuminenkin ovat mahdollisia.
Väliaikaisia ja harmittoman kuuloisia sivuvaikutuksia, mutta onko luovuttamisessa vakavampiakin riskejä? Punktiossa riskinä ovat verenvuoto ja tulehdukset. Eikä hormonihoitojen pitkäaikaisvaikutuksia edes tunneta.
Vakavin riski on kuitenkin hyperstimulaatio, jossa munasarjat täyttyvät punktion jälkeen uudelleen nesteellä ja aiheuttavat pahoinvointia, turvotusta ja joskus hengitysvaikeuksia. Suomessa klinikoiden antamien tietojen perusteella vakava hyperstimulaatio uhkaa noin prosenttia luovuttajista – puoli prosenttia hormonihoidoissa käyneistä joutuu sairaalahoitoon. Äärimmäisen harvoissa tapauksissa luovuttaja saattaa menettää munasarjansa ja pahimmillaan hyperstimulaatioon voi kuolla.
Helsingin Sanomien haastattelema, THL:n seksuaali- ja lisääntymisterveysyksikön päällikkö Reija Klematti toteaakin: ”Itse en nuorena synnyttämättömänä naisena lähtisi luovuttamaan munasoluja”.
Entä hoitojen jälkeen? Moni kaipaa ainakin päivän, pari sairaslomaa ja toipuminen hormonimylläkästä voi kestää jonkin aikaa. Eniten pohdin kuitenkin sitä, mitä soluille tapahtuisi niiden poistuttua kehoni vaikutuspiiristä. Ja ne ajatukset ovat kaikista helpoimpia ja mieluisimpia.
Osa naisista luovuttaa munasoluja useasti ja saman luovuttajan munasoluja saattaakin olla kerättyinä kymmeniä. Alkioita voi olla pakastettuna lukuisia, raskauksia alkaa useampia ja lapsiakin syntyä monia.
Hedelmöityshoitoki muuttui vuonna 2007 siten että sukusolusta alkunsa saanut lapsi voi täysi-ikäiseksi tultuaan saada tietoonsa luovuttajan henkilöllisyyden. Suomalaisten tutkimusten mukaan 30–50 prosenttia vanhemmista aikoo kertoa lapsilleen heidän saaneen alkunsa lahjasolu(i)lla. Itseäni ei haittaa ajatus siitä, että minun geneettisiä jälkeläisiäni kirmailisi pitkin puistikoita enemmänkin. Tunnesidettä, vanhemmuutta saati juridisia oikeuksia tai velvollisuutta lapsiin ei kuitenkaan olisi.
Rahallisesti luovuttamisesta ei pääse hyötymään. Jossain maissa munasolujen luovuttamisesta saa tuntuvatkin korvaukset ja ennen nykyistä hedelmöityshoitolakia munasoluista sai maksaa Suomessakin vapaammin. Nykyisellään laki sallii pienen vaivanpalkan, matkakulujen ja kulukorvauksien maksamisen. En siis usko että noin kolmestasadasta vuosittain munasolujaan luovuttuvasta naisesta monikaan olisi lähtenyt prosessiin mukaan rahan toivossa.
Näitä minä pohdin ja olisi mukava kuulla myös muiden kokemuksia:
Onko kellään omakohtaista tai lähipiirin kokemusta munasolujen luovuttamisesta?
Oliko prosessin läpikäyminen kaiken vaivan arvoista?
Onko jonkun lapsi saanut alkunsa lahjasolujen avulla?
P.S. Helsingin Sanomissa oli hiljattain erinomainen ja tuoreisiin tietoihin perustuva artikkeli ”Munasolu on luovuttuajalle kallis lahja”, jossa käsitellään munasolun luovuttamista sekä erään luovuttajan tarinan kautta että punniten sitä, kuka luovutustoiminnasta hyötyy meillä ja muualla.