Takaisin lenkkipolulle

Ulkona oli ihan mieletön sää ja ajatus kuntokeskukselle crossaamaan ja salille raahautumisesta tuntui jopa kaltaiselleni sisätiloissa viihtyvälle vesieliölle vieraalta. Päätinkin tarttua miehen ehdotukseen ja hoitaa päivän kiintiöliikunnan juoksulenkillä.

Ajoittain kenkkuilleita polviani varoen juoksimme kevään ensimmäisenä lenkkinä viiden kilometrin pyrähdyksen ja senkin pehmeällä alustalla eli läheisellä pururadalla. Hyvin kulki ja olisin jaksanut juosta pidemmänkin matkan, mutta ajattelin ottaa edellisestä polviepisodista opikseni ja aloittaa juoksu-urakan lyhyemmillä lenkeillä ja kevyemmillä paineilla. Tuomioni hyvin kulkeneen lenkin jälkeen olikin: Milloin mennään uudestaan? 

Onko teillä muilla aktiivista tai satunnaista juoksuharrastusta tai -taustaa?
Ja ovatko kuivat kevätkadut jo houkutelleet pyrähdyksille tai pitkille matkoille?

 

Makea yllätys karvaaseen päivään

Tiedättekö, kuka keksii aina kaikista bloggaajista viimeisenä erinäiset terveysruokatrendit? Niinpä. Sugarillakin varmaan naureskelivat, kun jouduin tunnustamaan, etten ole koskaan maistanut raakasuklaata…

Eräänä ei-niin-kauniina, harmaana ja loskaisena päivänä, kun olimme saaneet aikaan riidanpoikasen jostain olemattoman kokoisesta asiasta, koulutapaaminen stressasi ja koti oli kaaoksessa, postiluukusta kolahti paketti, josta paljastuivat testiin saadut suklaapatukat. Pieni asia, suuri ilo.

Lovechock:in kirsikka-chili-suklaata maistelin sen verran hitaammin, että ehdin jopa napata kuvan. Kaakaon ja chilin yhdistelmä oli voimakas. Mansikkasuklaasta ja muista makeammista suklaista enemmän pitävänä suhtauduin lähtökohtaisen skeptisesti makuyhdistelmään. Söin suklaasta puolet ja annoin toisen puolikkaan miehelle, jolle se maistuikin mainiosti. Makuasioista ei parane kiistellä, mutta tähän mennessä maistamistani kolmesta chilisuklaasta tämä oli kuitenkin paras, kenties kirsikan ansiosta?

Ananas-inkamarja-suklaapatukka sen sijaan upposi hetkessä, makeutta ja kaakaota juuri sopivassa suhteessa. Maku oli kuitenkin raikas eikä ylimakea tai tukkoinen. Nam! Että sellainen aamupala. Tämän jälkeen uskaltaudun kenties ostamaan raakasuklaata maitosuklaan sijaan, kun suklaanhimo yllättää seuraavan kerran.

On muuten ihan parhautta, kun blogin kautta testiin saatu tuote osuu ja uppoaa sekä osoittautuu itselle sopivaksi: Oli kyseessä sitten omalle ihotyypille sopiva voide tai suklaalähetys, jolla kurjasti alkanut päivä saa uuden käänteen. 

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

Pahimmat ja parhaimmat

Tuntuu että oma keho pettää ja liukuu koko ajan kurjempaan kuntoon. Jonotan itselleni lääkäriaikaa ja kuulen saavani ajan aikaisintaan maaliskuun lopulle. Koulutyöt seisovat lamaannuttavan väsymyksen vuoksi….

Kun masennuksen alhoon (haha, kirjoitn ensin alkoon) vajoaminen ja kaikkien hommien vetäminen (konkreettisesta tai kuvainnollisesta) pöntöstä alas tuntuu parhaalta idealta aikoihin, on parasta lakata säälimästä itseään: Nähdä hyvää ystävää ja istua kahvilassa sulkemisaikaan asti ja sen yli. Pistää väsymykselle kampoihin ja hypätä puolitehoilla läpi kahlatun koulupäivän päätteeksi junaan, pyörähtää uuden showroomin avajaisissa juttelemassa, syömässä ja haistelemassa kevättuulia hyvässä seurassa.

Ja todeta että suruineen, kiireineen, väärin mitoitettuine aikatauluineen, terveyshuolineen ja -epäilyksineenkin elämä kaikkine yllätyksineen, uusine rakastettavine tuttavuuksineen ja lapsen antamine iltahalauksineen on ehdottomasti elämisen arvoista. Ja jospa kevät toisi vastauksia kysymyksiin ja toivoa helpommasta huomisesta…

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

52 viikkoa: Myöhäinen ja kipeä seiska

Hiihtolomaviikko alkoi ja ilmeisesti lähes koko oppilaitoksemme on horrostilassa kuluvan viikon. Lapsi pitää siis viikon lomaa hoidosta ja koetan väsertää kirjallisia tehtäviä aina välillä. Juuri sopivasti loman alun kunniaksi jokin flunssapöpö iski kimppuuni ja lapsikin on tukkoinen. Eipä ainakaan tarvitse ehtiä päiväkodin aamupalalle tai aamujunaan huonojen yöunien jälkeen, joskin lapsi herää sitkeästi kuuden aikoihin ja pysyy vieressä kierien ja touhuten korkeintaan kahdeksaan. Eilen 52-viikkoa projektin kuvien ottaminen ja julkaiseminen unohtui täysin, kun keskityin lähinnä kiskomaan teetä ja makaamaan parin peiton alla. Tulkoot tämän kerran siis hiukan myöhässä. Kuvat ovat myös taattua parantolatasoa yöhaalareineen ja X-tra-yöhousuineen (oikeasti!) sekä petaamattomine sänkyineen. Eipä liene pelkoa siitä, että kukaan tulisi tälle tontille huutelemaan glamröösin näköisestä blogielämästä…

P.S. SISUSTUSKIRJA-ARVONTAAN TÄSTÄ!

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Ei mikään eat pray love

Vaan ennemminkin:

Syö,

juo,

ja ota kaikki ilo irti viikonlopusta.

Otin eilen illalla varaslähdön viikonloppuun maistellen sapuskaa, siemaillen Camparia ja katsellen muotikuvia pressitilaisuudessa. Tapasin myös pari ihanaa naista, kiitos kummallekin seurasta!

Jos perheemme toipilaat pikkuhiljaa virkistyisivät, pääsisimme nauttimaan täysillä myös varsinaisesta viikonlopusta: Sukulais- ja ystävävieraiden seurasta sekä hyvästä ruoasta ja juomasta.

Ihanaa viikonloppua kaikille, nauttikaahan kohtuudella!

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Viholliseni viisaudenhammas

Varoitus: Älä lue, jos hampaiden hoitoon liittyvät asiat ällöttävät!

Olin tänään hammaslääkäripäivystyksessä. Ai miksi? (Siis sen lisäksi, että olen viimeksi käynyt hammastarkastuksessa joskus viime vuosikymmenen puolivälissä.) Perjantai-iltana toiseen yläviisaudenhampaaseeni, joka oli ollut tuloillaan jo pidempään, iski tiukka särky. Lauantai-iltaan mennessä toinen puoli kasvoistani oli turvoksissa, ientä ja nielua särki ja poski oli kosketusarka.

Koska Keravalla ei pääse hammaslääkäriin edes päivistyasioissa viikonloppuisin, päätin aloittaa omatoimisesti tulehduskipulääkekuurin, joka laskikin turvotuksen ja teki elämästä siedettävämpää ja mahdollisti syömisen sekä suun avaamisen edes puoliksi. Maanantaiaamun kunniaksi olinkin jonossa heti ilmoittautumisen alettua kello kahdeksan. Tuttujen kokemuksista viisastuneena ihan fyysisesti paikan päällä enkä puhelinlinjoilla kiroillen.

Viisaudenhammas, tuo vihulainen, josta näkyi ikenen yläpuolelle vain muutama hassu palanen ja jota oli lähes mahdoton pestä syrjäisessä sopukassaan, oli alkanut muhia oikein toden teolla. Hammaslääkäri tökki suuta tovin ja totesi että parasta on kiskoa koko roska irti. Ja niin tehtiin. Ensin rapsuteltiin hammasta esiin, heiluteltiin reippaanpuoleisesti pihdeillä ja lopuksi kaivettiin posken sisään kasvanut hampaankulma irti. Hampaan mukana sain pieneen pussiin myös palan suun ihoa. Että hyvää ruokahalua sitten vaan.

Tänään ei siis mennä crossaamaan, saunaan tai juoda kuumia juomia. Nähtäväksi jää, millaisissa säryissä lähden huomenna hääpäivän viettoon…

Kuvituskuvissa edustavat tänään irti napattu viisaudenhammas sekä joskus lukioaikana irrotettu alaleuan vastaava yksilö. Hampaista huomannee, kumpi niistä oli ehtinyt muhimaan huonokuntoisena ikenessään?

 

Periaatteet romukoppaan

Ette arvaa, missä kävin tänään. Ainakaan jos olette koskaan kuunnelleet avautumistani asiasta. Mieskin nauroi uhkaukselleni alun perin ja nyt kun sen toteutin, sain kuulla etten kuitenkaan käy jatkossa. Nähtäväksi jää, miten käy, sillä riski sille, että innostus jää kertaan tai kahteen on varsin varteenotettava.

Heittäkää veikkauksia!
Asiaan liittyy samainen kuntoklubi, jossa käyn crossaamassa ja se, ettei syntymänuuka viitsi jättää täysin testaamatta palvelua, josta maksaa siinä sivussa, kun maksaa ryhmäliikuntatunneistaan. (Jotka muuten itse asiassa maksavat vanhempani; Kiitos vain lapsenne eliniänodotteen pidentämiseen sijoittamisesta! Pus.)

Ja ihan vakavasti puhuen, minusta on mukavaa olla niin aikuinen, ettei sanojensa syömiseen ja mielensä muuttamiseen tarvitse enää liittää hirveää selittelyä, salailua ja häpeää. Seurakin on ehkä aikuistunut siinä määrin, ettei ei koskaan-lausunnoistaan joudu pysyvälle ivailuroviolle. Voi ihan rehellisesti myöntää, että uusia asioita voi kokeilla ja on olemassa mahdollisuus, että niistä saattaakin pitää, negatiivisista ennakko-oletuksistaan huolimatta.

Milloin olette viimeksi joutuneet syömään sananne tai kääntämään takkinne julkisesti?

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Hyvän aamun anatomiasta

Ruokailufilosofiani mukaan aamu, päivä ja viikko alkaa parhaiten hyvällä aamiaisella.

Filosofisia näköaloja olennaisempia motivaattoreita aamupalan syömiselle ovat kuitenkin fyysiset olotilat, joita aamiaisen väliin jättämisestä seuraa.

Yön jäljiltä tyhjällä vatsalla liikkeelle lähtiessäni altistan nimittäin itseni lievälle kuvotukselle (joka vain paheni raskausaikana), päänsärylle ja verensokerin laskulle, joka saattaa hyvinkin johtaa jonkin ei-niin-terveellisen hätävälipalan kuten donitsin nauttimiseen kahvitauolla ennen lounasta.

Koetankin joka aamu haukata vähintään ruisleivän, jonkin hedelmän tai kulhollisen jogurttia.

Ajattelin erityisesti tänään noudattaa omia periaatteitani ja kaivaa kaapista aineet mahdollisimman monipuoliseen aamiaiseen, jotta jaksan juosta tentistä tapaamiseen ja illalla kenties vielä liikkumaan.

Esillepano lienee tosin kaikkea muuta kuin edustava, sillä pöydälle levittynee aamiaisen lisäksi myös kasa englannin sanastoa sekä koululle mukaan lähtevien tavaroiden röykkiö.

Kuvituksena toimivatkin viime keskiviikkona räpsimäni kuvat astetta hulppeammasta ja kauniimman näköisestä aamiaiskattauksesta.

Millaisella aamiaisella aloitatte yleensä päivänne? 

Teettekö aamiaisen valmiiksi edellisenä iltana vai haukkaatteko häthätää banaania työmatkabussissa? Käyttekö lähikahvilassa perusteellisella brunssilla vai painatteko termosmukillisella kahvia lounastauolle asti?
Oletteko aamutankkaajien vai liian aikaiselle aterialle yökkäilijöiden heimoa?

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Luovuttaisinko munasoluja?

Olen luovuttanut verta jo useamman vuoden, lähes niin usein kuin saan sitä luovuttaa. Vain raskausaikana luovuttamiseen tuli tauko. Verenluovutus on aina tuntunut luonnolliselta; Jos voin niin vähällä vaivalla auttaa takaamaan riittävät verivarastot sairaille ja onnettomuuksiin joutuneille, miksen sitä tekisi. Munasolujen luovuttaminen olisi jossain määrin looginen jatkumo, mutta siihen liittyy paljon enemmän kysymyksiä.

Oman lapsen saamisen myötä halu auttaa niitä, joita tahaton lapsettomuus koskettaa, on vain kasvanut. Vuonna 2011 luovutettujen munasolujen avulla alkunsa saaneita lapsia syntyi 181. Ja oletettavasti yhtä monen perheen pitkäaikainen unelma lapsesta toteutui.

Useammassakin perheessä lasta toivottaisiin, mutta klinikoiden kroonisen ”munasolupulan” vuoksi hoitojen aloittamista voi joutua odottamaan yli vuoden. Elämän isojen asioiden kohdalla vuoden odotus on mielestäni tarpeettoman pitkä.

Enhän voi tietää, tulisiko prosessissa jotain ongelmia. Olisinko terveydentilani puolesta sopiva luovuttajaksi. Saataisiinko hormoneilla toivottu kierto aikaiseksi ja munasoluja kerättyä?

Jos kuitenkin soveltuisin luovuttajksi, edessä olisi useita käyntejä klinikalla. Laboratoriokokeita, lääkärin tapaaminen, ultraäänitutkimuksia ja tietenkin varsinainen poiminta. Saisinko käynnit sovitettua opiskelujeni ja harrastusteni aikatauluihin? Huomioon kun täytyy ottaa myös lääkäreiden aikataulut sekä vastaanottajan tilanne, sillä luovuttajan ja vastaanottajan kuukautiset täytyy sovittaa yhteen. Uskon että saisin, jos tarpeeksi haluaisin.

Kotonakin joutuisin hommiin, sillä hormoneja täytyy pistää kehoon kolmea erilaista: munasarjojen toimintaa kiihdyttävää, jarruttavaa ja munasolua irrottavaa. Mitään piikkikammoa minulla ei ole enkä ole erityisen kipuherkkäkään. Lähinnä huolettaa, muistaisinko hoitaa lääkityksen riittävän säntillisesti.

Luovutusprosessi vaikuttaa myös luovuttajan kehoon. Jos hormonit toimivat toivotusti, yhden munasolun sijaan munasoluja kypsyy useita, jopa kymmeniä ja olo voi olla sen mukainen. Mieliala voi heittelehtiä ja fyysiset oireet vastata hedelmöityshoitoihin osallistuvan oireita. Paino voi nousta väliaikaisesti, päätä särkeä, vatsassa olla paineen tunnetta ja vaihdevuosille ominaiset oireet kuten kuumat aallot ja emättimen kuivuminenkin ovat mahdollisia.

Väliaikaisia ja harmittoman kuuloisia sivuvaikutuksia, mutta onko luovuttamisessa vakavampiakin riskejä? Punktiossa riskinä ovat verenvuoto ja tulehdukset. Eikä hormonihoitojen pitkäaikaisvaikutuksia edes tunneta.

Vakavin riski on kuitenkin hyperstimulaatio, jossa munasarjat täyttyvät punktion jälkeen uudelleen nesteellä ja aiheuttavat pahoinvointia, turvotusta ja joskus hengitysvaikeuksia. Suomessa klinikoiden antamien tietojen perusteella vakava hyperstimulaatio uhkaa noin prosenttia luovuttajista – puoli prosenttia hormonihoidoissa käyneistä joutuu sairaalahoitoon. Äärimmäisen harvoissa tapauksissa luovuttaja saattaa menettää munasarjansa ja pahimmillaan hyperstimulaatioon voi kuolla.

Helsingin Sanomien haastattelema, THL:n seksuaali- ja lisääntymisterveysyksikön päällikkö  Reija Klematti toteaakin: ”Itse en nuorena synnyttämättömänä naisena lähtisi luovuttamaan munasoluja”.

Entä hoitojen jälkeen? Moni kaipaa ainakin päivän, pari sairaslomaa ja toipuminen hormonimylläkästä voi kestää jonkin aikaa. Eniten pohdin kuitenkin sitä, mitä soluille tapahtuisi niiden poistuttua kehoni vaikutuspiiristä. Ja ne ajatukset ovat kaikista helpoimpia ja mieluisimpia.

Osa naisista luovuttaa munasoluja useasti ja saman luovuttajan munasoluja saattaakin olla kerättyinä kymmeniä. Alkioita voi olla pakastettuna lukuisia, raskauksia alkaa useampia ja lapsiakin syntyä monia.

Hedelmöityshoitoki muuttui vuonna 2007 siten että sukusolusta alkunsa saanut lapsi voi täysi-ikäiseksi tultuaan saada tietoonsa luovuttajan henkilöllisyyden. Suomalaisten tutkimusten mukaan 30–50 prosenttia vanhemmista aikoo kertoa lapsilleen heidän saaneen alkunsa lahjasolu(i)lla. Itseäni ei haittaa ajatus siitä, että minun geneettisiä jälkeläisiäni kirmailisi pitkin puistikoita enemmänkin. Tunnesidettä, vanhemmuutta saati juridisia oikeuksia tai velvollisuutta lapsiin ei kuitenkaan olisi.

Rahallisesti luovuttamisesta ei pääse hyötymään. Jossain maissa munasolujen luovuttamisesta saa tuntuvatkin korvaukset ja ennen nykyistä hedelmöityshoitolakia munasoluista sai maksaa Suomessakin vapaammin. Nykyisellään laki sallii pienen vaivanpalkan, matkakulujen ja kulukorvauksien maksamisen. En siis usko että noin kolmestasadasta vuosittain munasolujaan luovuttuvasta naisesta monikaan olisi lähtenyt prosessiin mukaan rahan toivossa.

Näitä minä pohdin ja olisi mukava kuulla myös muiden kokemuksia:

Onko kellään omakohtaista tai lähipiirin kokemusta munasolujen luovuttamisesta?

Oliko prosessin läpikäyminen kaiken vaivan arvoista?

Onko jonkun lapsi saanut alkunsa lahjasolujen avulla?

P.S. Helsingin Sanomissa oli hiljattain erinomainen ja tuoreisiin tietoihin perustuva artikkeli ”Munasolu on luovuttuajalle kallis lahja”, jossa käsitellään munasolun luovuttamista sekä erään luovuttajan tarinan kautta että punniten sitä, kuka luovutustoiminnasta hyötyy meillä ja muualla.

 

Kymppi kylmiltään – Miten juosta 10 km vuoden juoksutauon jälkeen?

Vastaus otsikon kysymykseen on heti näin alkajaisiksi, että en tiedä – juoksinpa silti.
Kiittäminen suorituksesta saattaa olla isoja keuhkoja, korkeahkoa hemoglobiinia (edellisessä mittauksessa noin 150 g/l) ja paksuja jalkojani.

Juoksuhistoriani on sellainen että olen hölkkäilyt noin 5-7 kilometrin pyrähdyksiä säännöllisen epäsäännöllisesti. Helsingissä asuessamme kolmisen vuotta sitten kävimme lenkillä jopa päivittäin, mutta muuton myötä juokseminen jäi kokonaan, tiedä sitten miksi.

Raskauden ja sektion jälkeen koetin elvyttää juoksuharrastusta, liki kahden vuoden tauon jälkeen, sillä seurauksella että löystyneet polvinivelet, joilla ei ollut hyväkuntoisia lihaksia tukenaan, kipeytyivät jokaisella lenkillä pahemmin ja pahemmin. Lopulta en pystynyt menemään kyykkyyn tai kävelemään portaita ja hölkkääminen oli silkkaa tuskaa.

Harmitti, ahdisti, tuntui epäreilulta, että kuntoilusta ”rankaistiin”. Maattuani muutaman kuukauden viikon itkeskelemässä sängyn pohjalla päätin kokeilla jotain polviystävällisempää lajia ja päädyin crossaukseen, koska polkupyöräni ei todellakaan ole kuntoiluun sopivaa sorttia ja talvi häämötti horisontissa. Kuntouintikaan ei ole koskaan oikein innostanut. (Toki myös perhealennus ja mahdollisuus kimppakyyteihin auttoivat  valinnassa.)

Luettuani Mutsien Kympistä keksin pistää oman juoksuporukan pystyyn. Lopulta meitä oli koossa oikein näyttävä naisporukka ja monet innostuivat treenaamaankin yhdessä. Juoksuprojektin tai pidempiaikaisen harrastuksen raportoimiselle varattiin oma blogi, Kympin Joukko, jossa on kerrottu edistysaskeleista ja takapakeista, sovittu lenkkitreffejä ja suunniteltu tulevaa juoksutapahtumaa.

Nyt kun tapahtuma on jälkipuinteja vaille taputeltu, käymiemme keskustelujen perusteella monella siintävät mielessä jo seuraavat juoksutapahtumat, paremmat ajat ja pidemmät matkat. Täytyyhän pallon liikkeelle potkaisseena olla iloinen, että niin moni on innostunut juoksemaan uudestaan tai aloittamaan koko touhun ihan alusta.

Mutta takaisin nykyhetkeen tai edes tähän päivään. Aamulla nahkavekkari herätti tuttuun tapaan kuuden aikoihin. Aamumaito piti kaverin puolihorroksessa seitsemään ja puoli yhdeksään asti tankkasimme läheisyyttä, luimme kirjoja, halailimme ja höpöttelimme lastenhuoneessa. Sitten olikin aika heittää juoksukamppeet niskaan, pakata laukkuun kamera, kuivia vaihtovaatteita ja edellisenä iltana leivottu mustikkapiirakka juoksun jälkeistä piknikkiä varten.

Tankkasin nassuun aamupalaa ja raahauduin juna-asemalle. Lähiössämme oli hiirenhiljaista. Näin matkalla vain kaksi isoa ja lihavaa sepelkyyhkyä, jotka tuijottivat rauhaansa häiritsevää ohikulkijaa paheksuvan näköisinä. Noustessani aseman alikulusta ylös olin äkkiä väkijoukon keskellä. Helsingin suuntaan lähtevien junien laituri oli täynnä pinkkipaitaisia naisia samoin kuin juna, johon pian nousimme seuraan liittyneen kaverini kanssa.

Rautatieasemalta mukaan tarttui vielä pojan kummitäti J ja jatkoimme yhdessä matkaa kohti Kisahallia. Tapahtuma-alueelle selvittyämme kävimme katsastamassa tulevan tapaamispaikan ja raahasimme sitten tavaramme säilytykseen ja pyllymme bajamajoihin.
Lähes minuutilleen ajallaan liityimme meitä odottavaan porukkaan. Esittäydyimme, juttelimme jonkin aikaa, pohdimme lähtöjärjestelyjä ja suuntasimme sitten lähtöviivan tuntumaan.

Surrealistisen alkujumpan jälkeen lähtölaukaus pamahti ja käynnistin kännykästäni Sportstrackerin, jonka tehtävänä oli valvoa ajan ja matkan kulumista. Ensimmäisten minuuttien lähes kaiken liikkeen pysäyttävän väentungoksen jälkeen pääsimme viimein juoksemaan. Alun tungos näkyi kilometriajoissa siten, että ensimmäinen kilometri oli reilusti hitain. Hermoheikon juoksijan tunnisti kenties siitä, että seuraavat kaksi kilometriä olikin tullut juostua reippaasti alle viiden kilometrin tuntivauhdilla, kun viimein pääsi eteenpäin!

Löysin väkijoukosta yhden juoksujoukkueemme jäsenen ja juoksin hänen ja tämän ystävän seurana kuuden kilometrin kyltin tienoille, jossa tiemme erosivat juomapisteen kohdalla. Juoksu tökki hieman 6-8 kilometrin kodalla, mutta kahdeksan kilometrin kyltin kohdalla jalka alkoi jälleen tuntua kevyeltä. Kadun vain sitä, etten puristanut kahden viimeisen kilometrin kohdalla kehosta vielä lisää irti!

Juoksun jälkeen istuskelimme läheisellä kukkulalla, söimme tapahtuman tarjoamia eväitä sekä mustikkapiirakkaa jäätelöllä ja puimme juoksukokemuksia. Väki väheni hiljaksiin kaikkien suunnatessa omiin menoihinsa ja lopulta jäljelle jääneet juoksijamme suuntasivat yhtenä isompana porukkana kohti Pasilaa.

Nyt illalla, saunan ja iltapuuron jälkeen olo on mainio. Tiedän nilkkojen, polvien ja lonkkien olevan huomenna kipeinä, sen verran raju tällainen yhtäkkinen kymmenen kilometrin rykäisy niille on. Ainakin jos massaa on raahattava mukana kolmen muodostelmaluistelijan verran.

Täytyy kyllä tunnustaa, että tapahtumaan ilmoittautuessani ajattelin harjoitella hieman.
Onneksi juoksu tuntui silti kulkevan näinkin!

Ai juoksuaika vai?
Päästyäni maaliin ja saatuani miehelle soitetun pikapuhelun avustuksella Sportstrackerin lukituksen avattua, sain juoksuajaksi 64 minuuttia. Maaliviivan ylitin noin 63 minuutin kohdalla.