Viime viikoilla oli taas kasapäin sellaisia öitä. Pari arkiviikkoa kaksin lapsen kanssa, koko opiskeluajan tiukin tenttiputki, lemmikkien hoitaminen ja pakolliset harrastusmenot. Ja siihen päälle lapsen flunssa, joka sai tämän heräilemään yskimään ja kitisemään monta kertaa yössä. Tyynyillä sängyn pään korottamista, nenän niistämistä, sekavana heräämistä ja lastenhuoneen sängyn reunalle seuraksi raahautumista. Lievää ärsytystä nukkumaan mennessä, kun tietää joutuvansa heräävän taas kesken unien.
Yhtenä aamuna lapsi kiipesi aikuisten sänkyyn, mutta huoneessamme oli ilmeisesti liian valoisaa, joten lapsi palasi omaan sänkyynsä ja seilasi edestakaisin huoneiden väliä vielä pariin otteeseen. Ehdin nukkua nelisen tuntia pätkissä ennen kuin lapsi aloitti kunniakierroksensa. Olin juuri ehtinyt ehtiä syvän unen vaiheeseen, todennäköisesti sen yön ensimmäiseen, enkä olisi millään jaksanut nousta. Lapsi oli kiukkuinen ja karjui mennessään. Mietin että hitto mikä hullujenhuone.
Siinä kolmen tunnin ajan univelan ja pahuksen vihaisen lapsen kanssa tapellessani mietin, että mikä ihme saa ihmisen hankkimaan toisen lapsen. Kun sairasteluviikko voi olla perusterveen kaksivuotiaankin kanssa ihan anaalista, millaista se olisi jos kuviossa roikkuisi vielä pieni vauva. Joka meidän tuurillamme olisi esikoisen tavoin vauva-aikanaan itkuinen, vatsakipuinen ja pienenpienissä pätkissä yönsä ja päivänsä nukkuva.
Ehkä minusta puuttuu joku palanen, joka aiheuttaisi vauvakuumeen tai saisi unohtamaan, miten turhauttavaa vauva-aika oli. Taaperoikäisen ja kovaa vauhtia leikki-ikäiseksi kasvavan lapsen kanssa on oikeasti mukavaa leikkiä, matkustaa ja elää arkea. Vastaan tulee jo reippaasti enemmän onnistumisen kokemuksia ja antoisia vuorovaikutustilanteita, jotka auttavat jaksamaan ja uskomaan omaan tekemiseen. Toki on uhmajaksojakin – ja kehityksen takapakkeja, jotka ottavat päähän, mutta samanlaista väsymystä, avuttomuutta ja jatkuvaa alakuloisuutta kuin vauvavuotena… ei yksittäisistä katastrofipäivistä pitäisi puhua sen suon kanssa samassa lauseessakaan.
Olen jo aika varhaisessa vaiheessa tiennyt haluavani lapsen tai useampia lapsia, biologisia tai adoptoituja, omia tai hetkeksi lainattuja. Mutta että vauvoja, niistä en ole koskaan oikein välittänyt. En ole koskaan tajunnut, mikä vauvoissa oikein viehättää. Ne ovat avuttomia, ärtyisiä, itkuisia, itsensä likaavia, jatkuvasti tarvitsevia, ruttuisia, usein hieman karmivan näköisiä pikkuihmisiä. Joista toki kasvaa omia persooniaan hauskoine juttuineen ja yksilöllisine kiinnostuksenkohteineen. Silti ihmisvauvan näkeminen saa uskoni evoluutioon horjumaan ja kompastelemaan. Ei noin surkeiden otusten tulisi minkään järjen mukaan selvitä.
Kun mietin, miten mahdollinen toinen lapsi, sitten joskus, opiskelujen päättymisen ja työelämään sisään sujahtamisen jälkeen pistäisi koko pakan uusiksi. Sotkisi kehon sekä suhteen toiseen lapseen ja puolisoon. Katkaisi työkuviot, täyttäisi asunnon oksennusroiskeilla ja mielen mustuudella. Vaikeuttaisi matkustamista, lapsenhoidon järjestämistä vanhempien harrastusten ajaksi ja romahduttaisi talouden… Miksi siihen oikein pitäisi ryhtyä?
Tämän jutun työotsikkona oli: Millainen kaistapää hankkii lisää lapsia? Otsikossa oli sanaa lisää siksi, että luulisin valinnan tekemisen pohjautuvan suurella todennäköisyydellä vahvemmalle, omakohtaiselle tiedolle siitä, mihin on ryhtymässä, jos itsellä on jo yksi lapsi.
Vaikka kysymys ei ole ajankohtainen enkä suinkaan ole varma siitä, haluanko koskaan enää yhtään lasta… En varmasti ainakaan nyt, mietin tuttavapiirissä joka toisen lisääntymisikäisen ollessa joko raskaana tai uunituoreen vauvan vanhempi, mikä siihen saa ryhtymään. Lähtemään leikkiin uudestaan.
Vai onko kaikilla muilla vaan ollut superhelppoja ja tyytyväisiä vauvoja, jotka viihtyvät kun sinne päin välillä vilkaisee. Tuskinpa. Ja vaikuttaako vaikea raskaus, synnytys tai vauva-aika siihen, että enimmäkseen ne, joilla kaikki on mennyt tuurilla viimeisen päälle hienosti, ottavat ja lisääntyvät uudemman kerran?
Joten joukkoistan ja kysyn: Mikä sai hankkimaan enemmän kuin yhden lapsen tai minkä vuoksi päädyitte yksilapsiseksi perheeksi?
