On tämä hämmentävää, vanhempana olo. En sano että äitinä olo, vaikka olenkin sattunut kuulemaan vain naisilta heidän kokevan vastaavanlaisia tuntemuksia. Nimittäin syyllisyyttä, lukuisista asioista. Ja toisaalta pilkahtelevaa iloa ja pienistä asioista nauttimista – joista kokee kuitenkin lähes saman tien lisää syyllisyyttä.

Koen syyllisyyttä opintojen jatkamisesta, pitkistä koulupäivistä, viikon jokaisesta liikuntakerrastani, kaikesta mikä on poissa lapsen kanssa viettämästäni ajasta. Ainoastaan lapsen ja miehen yhdessä viettämästä ajasta en pode huonoa omatuntoa,

On ihanaa syödä lounaansa rauhassa, käydä vessassa yksin, keskustella muiden aikuisten kanssa vahtimatta samalla lapsen touhuja sekä kantaa ja pakata aamuisin vain omia tavaroitaan. Mutta koulupäivän venyessä iltapäivään ajatukset kääntyvät enenevässä määrin päiväuniltaan tahollaan heräilevään lapseen.

Olkoonkin että lapsen päiväkotipäivät on pyritty pitämään kuudesta seitsemään tuntiin pitkinä ja ylimääräisiä vapaapäiviäkin tulee pääsääntöisesti useampia kuukaudessa… Silti tuntuu että lapsen kanssa touhuamiselle ja ihan vaan olemiselle on jäänyt hurjan vähän aikaa verrattuna aikaisempaan. 

Miten vähiin illan yhteiset tunnit jäävätkään, jos lapsi on kotona vasta neljän, viiden aikoihin? Nukkumaan mennään kahdeksan aikoihin ja jos siinä välissä on muutamana iltana liikuntatunti…

Ja viikonloput, ne vasta ovatkin nousseet arvoon arvaamattomaan. Siksi sanoinkin miehelle, että saavat luvan tulla sunnuntaina aikaisin pois mökiltä. Ihan vain jotta ehditään olla yhdessä. Huvittavaa kyllä, muutama kuukausi sitten olin ajoittain niin kypsä että kokonainen viikonloppu erossa lapsesta olisi tehnyt oikein hyvää. Niin se elämä muuttuu.

Muutenhan vallitseva tilanne on mitä mainioin. Saan opintoja etenemään, viettää aikaa aikuisseurassa ja palautella tulevan alani asioita mieleen, mutta toisaalta aloittaa lapsen kotihoidon jälkeisen siirtymävaiheen edes hiukan lyhyemmillä päivillä kuin kokopäivätöissä. Ja ilta-aikaan sekä viikonloppuisin hermoni kestävät lapsen ärsyttäviäkin tempauksia paremmin ja maltan nauttia tämän kanssa olemisesta ja antaa sille aikaa. Mutta kun se syyllisyys.

Löytyykö linjoilta muita syyllistyjiä?
Ja onko mitään tehtävissä vai auttaako vain aika, jos sekään?

Olimme siis eilen käymässä Musiikkitalon kahvilassa (enemmän tai vähemmän äitiys-) bloggaajaporukalla, jos sitä ei tuosta kalevalamitahtavasta otsikosta voinut päätellä.

Aika kypsä äidiksi-blogin Katie oli kutsunut tuttuja bloggaajia ja lukijoita tervehdyskahveille Suomen vierailunsa kunniaksi.

Lähdimme matkaan innolla, kun kävi ilmi että meille sattui kerrankin olemaan vapaa lauantainen aamupäivä. Olin lauantain ja osan sunnuntaista partiokisojen takia pojan kanssa kahdestaan, joten seura ja puuha olivat erityisen tervetulleita.

Ihania äitejä ja lapsia paikalle saapuikin. Osa oli jo hyvinkin tuttuja ja toiset tapasin ensimmäistä kertaa. Paikalla olivat ainakin Tessa ja Kain, Iksu tyttärineen, Mari ja E, Silkkitassu kera ei-niin-salaisen matkustajan, Harriet vauvoineen, Fru L sekä tietysti Katie ja Eddie.

Kahvila oli tilojensa puolesta hyvä valinta tällaiselle vähän isommalle äiti-lapsijoukolle. Lääniä riitti lasten köpötellä ja isoista, lattiatasoon ulottuvista ikkunoista saattoi tarkkailla pensasaidassa piileksiviä varpusia. Muita asiakkaita oli koko aikana vain kourallinen.

Ainoastaan kahvilan hintataso hieman hirvitti, 0,33 litran Coca Cola-tölkistä joutui pulittaman neljä euroa ja juustosämpyläkin maksoi kuutisen euroa.

Pienimmät lapset olivat muutamien viikkojen ikäisiä ja vanhin lähemmäs kolmivuotias.
Vauvat söivät, torkkuivat syleissä ja kurkistelivat muita, mutta isommat lapset painelivat hissin nappia, änkesivät itsensä portaiden alle ja touhusivat keskenään sekä rinnakkain.

Äideilläkin riitti juttua työ- ja opiskelukuvioista imetykseen ja lasten kehitykseen. Olisin voinut istuskella pidempäänkin, mutta väki väheni yksitellen kuka minnekin: sukuloimaan, viettämään perheaikaa tai sarjakuvafestivaaleille.

Noh onneksi pian nähdään muutamien kesken uudestaan!

Päiväkodin aloitus on alkanut paremmin kuin osasin toivoa. Aamuisin on tirautettu pienet itkut lähes päivittäin, mutta vanhemman lähdön aiheuttaman alkujärkytyksen jälkeen ruokailut, ulkoilut, leikit ja päiväunet ovat sujuneet ongelmitta.

Päiväunia kammosin ennalta eniten; Vahvimmat – ja ainoat, päiväkotiharjoittelutraumat sainkin ensimmäistä päiväuniyritystä säestäneestä riivatusta kirkumisesta. Kuutti kiipeää päiväuniaikaan tyytyväisenä omaan sänkyynsä, ottaa pupun kainaloon ja nukahtaa pyörittyään sängyssä aikansa. Viidentenä kunnon hoitopäivänä päiväunet olivat hoituneet jopa ilman tuttia ja unipupua, jotka hyvät vanhemmat™ olivat unohtaneet pakata päiväkotireppuun.

Päiväkodin aloitus pyörii lapsella selvästi mielessä sekä hereillä että unissa. Öisin on heräilty taas aiempaa useammin ja monesti on vaikuttanut siltä, että lapsi kaipaa rauhoittelua ja jopa kevyttä herättelyä, hätäännyttyään ilmeisesti kurjien unien vuoksi. Jos olen ollut väsynyt jo kaiken uuden omaksumisen ja lapsen pärjäämisestä stressaamisen vuoksi, eivät rikkonaiset yöunet ole ainakaan auttaneet asiaa.

Yöllisten karjumisien lisäksi huutoa on riittänyt myös iltapäivisin, iltaisin ja viikonloppuisin. Olen koettanut antaa lapselle enemmän huomiota ilta-aikaan, koska olen hänen kanssaan nyt vähemmän kuin aiemmin, mutta tuntuu siltä ettei mikään huomion määrä riittäisi. Aiemmin lapsi malttoi puuhata usein yksin edes sen hetken että kävin vessassa, levitin pyykit tai lämmitin ruoan, mutta nyt tuntuu, että jalassani roikkuu koko ajan surkea ja seurankipeä lapsi.

Että jos kodissamme vallitsee kaaos ja koulutyöt palautuvat säännönmukaisesti viime tipassa tai myöhässä, selittäkää tuolle lapselle etten voi olla tämän käytettävissä joka ikistä läsnäolopakollisen opiskeluajan ulkopuoleista vuorokauden sekuntia. Laitan toivoni siihen että tämä on vain ohimenevä vaihe ja jossain kohtaa lapsi unohtaa ripustautua minuun ja palaa taas hieman itsenäisemmäksi toimijaksi. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.

Lapsemme on melko perisuomalaisiin sukujuuriinsa nähden yllättävän eteläeurooppalaisella temperamentilla varustettu, ainakin mitä tulee harmituksen ilmauksiin. Filmaamista, karjuntakohtauksia ja teatraalista huitomista sekä heittäytymisiä riittää. Irrationaalisia raivokohtauksia on saatu tuta ennen päiväkodin aloittamistakin. Lankapuhelimen kännykän kuulokeporttiin sopimaton latauspiuha, väärässä paikassa olevat tavarat, liian hitaasti ruokaa lämmittävä mikro ja koira joka ei suostu popsimaan pehmoappelsiinia saattavat saattaa tyypin höyrystymispisteeseen kolmessa sekunnissa.

Usein koetan rauhoittaa raivokohtausta juttelemalla, siirtämällä lapsen huomiota toisaalle ja kiukun yltyessä myös ottamalla syliin. Sylissäpidon käyttämisen houkuttelevuutta rauhoittelukeinona vähentää raivokohtauksen potentiaalinen ilmeneminen äidin pahoinpitelemisenä (kts. Aikuistensuojeluviranomainen hakusessa).

Kävimme katsomassa ja ruokkimassa lintuja. Kun kulho oli tyhjennetty siemenistä, alkoi välipala-aika lähestyä ja sanoin lapselle, että mennäänpä sisään syömään. Taaperon mielestä ulkona olisi pitänyt olla pidempään ja sain perässäni vastenhakoisesti raahautuvalta lapselta osakseni synkkiä mulkauksia, karjuntaa ja nyrkin heristelyä.

Koetin ensin jutella mukavia, motivoida banaanilla, leivällä, koiran näkemisellä ja vaikka millä, mutta totesin sitten että ehkä tyypin täytyy antaa purkaa kiukkuaan. Kaivoin lintujen ruokintaa varten mukaan otetun, mutta käyttämättä jääneen kameran esiin ja tässäpä olisi todistusaineistoa minuutin kiukkuhepulista.

Matkalla jo kerran rauhoittunut ja kohtaloonsa tyytynyt lapsi keräsi vielä kerran kiukkunsa ja karjaisi niin että alimman kerroksen mummojen asunnoissa kappaverhot alkoivat lepattaa ja joulukaktukset putosivat kukkahyllyiltään. Että tervetuloa vaan meidän uuteen arkeen!

P.S. Ihan hyvin menee, mutta sopeutumisvaihe on selvästi rankka meille molemmille herkille sieluille, miehelle ei niinkään.